Kärhämän kaupungin keskiössä Himmelipolulla ei ollut koskaan hiljaista. Omakotitalojen puutarhoista ja pihapiireistä löytyi nimittäin aina aineksia jos jonkinlaiseen seikkailuun. Siitä pitivät huolen parhaat kaverukset: pensasaidan molemmin puolin asuvat naapurukset Alli ja Hemppa. Tänäänkin, pikkuisen pilvisenä alkukevään iltapäivänä, Alli ja Hemppa leikkivät Allin isän kodin olohuoneessa juuri keksimäänsä upouutta supersankarileikkiä.
– Leikitään supersankareita, joilla on voimia! Ensin toinen keksii supervoiman ja näyttää, miten se toimii käytännössä. Ja sit on toisen vuoro. Se voittaa, kuka keksii kaikista siisteimmän supervoiman. Sun vuoro eka, Hemppa julisti leikin alkaneeksi.
– Olispa hauskaa olla näkymätön, hihkaisi Alli ja koetti litistyä ikkunaverhon taakse piiloon kuin pieni pannukakku.
Hemppa ilmoitti supervoimakseen salamannopeuden ja sinkoutui supernopeasti kohti olohuoneen sohvaa. Kaksikko seikkaili ympäri olohuonetta keksien mitä kummallisempia supervoimia, mutta näkymättömyys oli ja pysyi Allin suosikkina.
– Tämä on kyllä sellainen leikki, jota leikitään myös mun synttäreillä. Ilmoitin jo äitille ja isille, että haluan supersankarisynttärit koulun jumppasalissa, ja tämä leikki sopii sinne ohjelmanumeroksi. Jokainen kaveri saa valita oman supervoiman ja sitten me kaikki pelastamme yhdessä Kärhämän kaupungin pahalta…Herra Hernepäältä, Alli selitti tohkeissaan.
– Joo! Rakennetaanhan jumppasaliin sitten myös supersankarien temppurata. Koululla on siistejä temppuratajuttuja, joista kotisynttäreillä voi vaan haaveilla, Hemppa jatkoi.
Synttärijuhlien suunnittelupuuhat keskeytyivät, kun eteisestä alkoi kantautua aikuisten kovaäänisempää keskustelua. Yhtäkkiä ilmassa oli epämiellyttävä värinä, jonka Alli ja Hemppa molemmat tunsivat.
Kaverukset katsahtivat nopeasti toisiaan. Oli aika laittaa näkymättömyysvoimat todelliseen testiin: kuin sanattomasta sopimuksesta he pujahtivat seiniä pitkin hipihiljaa Allin huoneeseen. Ja juuri ajoissa pujahtivatkin, sillä samalla hetkellä eteisestä kantautui kovaääninen mekkala, kun aikuiset räjähtivät riitaan. Äänet saivat Allin huoneen ikkunalasit lähes helisemään.
– MINÄ haluan, että juhlat järjestetään täällä, kuten aina tähänkin saakka!
– MINÄ en todellakaan tule tänne juhlimaan! Nämä ovat Allin ensimmäiset synttärit eron jälkeen, ja MINULLA on täysi oikeus järjestää ne omassa kodissani.
Aikuisten väittely sai lasten sydämet pomppimaan tavallista kiivaammin, kun pelon tunne luikerteli pintaan. Alli ja Hemppa päättivät rakentaa yhdessä näkymättömyyssuojamajan, jonne he istahtivat odottamaan myrskyn laantumista. Allin mieli oli yhtäkkiä aivan maassa.
– Miten noi kaksi ei osaa olla riitelemättä mistään? Mähän kerroin niille molemmille monta kertaa, mitä haluan mun synttäreille, Alli huokaisi kiukkuisena, kietoi kädet polvien ympärille ja painoi päänsä alas. – Nyt en edes halua koko juhlia. Ja tämä näkymättömyysleikki on muuten ihan typerä.
Hemppa istui hetken mietteliäänä välkytellen löytämäänsä taskulamppua päälle ja pois. Yhtäkkiä Hempan silmät suurenivat ja hän nykäisi Allia hihasta.
– Entä, jos hernerokkasumu on vallannut sun vanhemmat? Hemppa kuiskasi jännittyneenä.
Alli nosti päänsä ylös polvista.
– Ai mikä? Hernerokkasumu? hän kysyi uteliaisuuden ja pienen pelon sekaisella äänellä. Hemppa ryhdisti asentoaan, sillä nyt oltiin isojen asioiden äärellä.
– Se on sellainen karmitusolo, joka vyöryy joskus aikuisten aivoihin ja tekee lapsista OIKEASTI näkymättömiä, Hemppa vastasi vakavana. Alli tapitti Hemppaa hiljaa, eikä ollut varma, oliko kaveri tosissaan ja pelleilikö vain?
– Mistä sä muka sellaisesta hernerokkasumusta tiedät?
– Koska mun porukat oli myös sen vallassa silloin, kun ne erosi, Hemppa selitti vakavana.
– Hernerokkasumu iskee aluksi niin lujaa, ettei silloin näe tai kuule yhtään mitään ympärillä. Ja pahinta on, ettei ihminen edes tiedä, että on joutunut sen valtaan.
– Onko siihen olemassa jotain vastalääkettä? Alli kysyi huolissaan.
– Aika on hyvä rohto, vaikkei hernerokkasumusta pääse välttämättä koskaan ihan kokonaan eroon. Ja joskus auttaa se, jos joku toinen sanoo sulle, että halitaan ja hengitellään yhdessä, Hemppa vastasi jo hieman hymyillen.
Se toi Allille hivenen verran toivoa, mutta huoli äidin ja isän vallanneesta hernerokkasumusta ei ollut väistynyt hänen mielestään mihinkään.
Myöhemmin samana iltana Alli ja isä seisoivat vieretysten vessan peilin edessä hammaspesulla. Alli pohti hernerokkasumua niin ankarasti, että unohtui huuhtelemaan hammasharjaa hanan alle vähän turhan pitkäksi aikaa.
– Mitä oikein mietit, kun olet noin muissa maailmoissa? isä kysyi lempeästi sulkiessaan hanan.
– No… Alli aloitti epäröiden. Häntä jännitti ottaa asia isän kanssa puheeksi, mutta samalla uteliaisuus oli lähes sietämätön.
– Miltä se hernerokkasumu oikein tuntuu aivoissa? Alli kysyi ja katsoi isää uteliaana. Isä katsoi Allia takaisin ja näytti aivan siltä, ettei hänellä ollut pienintä hajuakaan siitä, mistä tämä puhui.
– Niin siis se hernerokkasumu, joka teidät molemmat kaappasi, kun riitelitte äitin kanssa tänään. Se, joka valtaa koko mielen ja tekee lapsista OIKEASTI näkymättömiä, Alli selvensi odottaen vastausta.
Isä huokaisi tajutessaan, mitä Alli tarkoitti.
– Anteeksi, kulta. Oli varmasti tosi kurja kuunnella, kun äidillä ja minulla oli erimielisyyksiä, isä pahoitteli ja silitti Allin riemunkirjavia hiuksia.
– Ettekö te muistaneet, että mä olin jo sanonut teille monta kertaa, mitä haluan synttäreilleni? Alli kysyi samalla, kun painoi päänsä isän rintakehää vasten. Isä oli hiljaa niin pitkän hetken, että Alli meinasi jo tiedustella asiaa uudelleen.
– Meillä taisi äidin kanssa molemmilla olla mielessä vain se, mitä me itse haluamme ja mikä meille on tärkeää. Siinä tunnekuohussa taisimme ihan unohtaa sinut. Sinähän tosiaan sanoit, että haluat supersankarisynttärit koulun jumppasalissa, isä myönsi.
– Ei se mitään…mutta saanhan vaihtaa mun supervoimaa vielä ennen juhlia? Alli mietti huolestuneena.
– Ai miten niin? isä kysyi ihmeissään.
– Ehkä lentäminen, lasernäkö tai supernopeus voisi olla mun juttu, Alli vastasi ja kaivautui vielä pikkuisen syvemmälle isän syliin.- Sen kuitenkin tiedän, että näkymätön en tahdo enää koskaan olla.
Teksti ja kuvitus Priska Autio ja Emma Heinonen.
Tarina on alun perin julkaistu Supliikki 1-2024 -lehdessä.