Syksyllä neljä vuotta sitten muutimme erilleen. Minä olin halunnut erota. Lasten isä muutti pois ja minä jäin lasten kanssa asumaan silloiseen kotiimme. Alkoi tunnemylleryskausi, jossa sekoittuivat viha, pelko, rakkaus, suru, intohimo, välittäminen ja oman paikan etsiminen. Molempien meistä piti löytää oma paikkamme muuttuneisiin rooleihimme vanhempina. Siihen aikakauteen kuului sekä tasapainoisia ”jäädän ystäviksi” -keskusteluja että dramaattisia ”unohdetaan toisemme” -kahvilasta ulos kävelemisiä. Kuitenkin kaiken taustalla, sekä minulla että lastemme isällä, oli ajatus, että vaikka parisuhteemme loppui, vanhemmuus jatkuu. Meidän suhteemme oli ollut kummankin siihen mennessä pisin parisuhde. Se oli ihmissuhde, joka oli molemmille tärkeä. Samoihin aikoihin tapasin nykyisen puolisoni.
Olin elämäni aikana nähnyt monia perheitä, jossa bio- ja bonusvanhemman suhteet eivät päässeet kehittymään tai ne kehittyivät pelkästään negatiiviseen suuntaan. Tiesin perheen, jossa bonusisä vaati lapsia kutsumaan häntä isäksi heti yhteen muuton jälkeen. Tunsin perheen, jossa bioisä muistutti lapsille, ettei heidän tarvitse totella bonusisäänsä ikinä. Muistin perheen, jossa bonusisä oli puhtaasti “äidin uusi mies” eikä mies kokenut olevansa missään roolissa suhteessa kumppaninsa lapsiin. Ajattelin, että tässä on meillä mahdollisuus tehdä niin kuin monet muut ovat tehneet tai lähteä rakentamaan tasapainoisia ihmissuhteita ja jakamaan ajatusta kasvatusvastuusta. Kaikkien yhteisellä suostumuksella.
Olen onnekas. Sekä lasteni isä että nykyinen puolisoni halusivat uhan sijasta nähdä tilanteessa mahdollisuuden. Kasvatusvastuu jaetaan yhteisesti, vaikka molemmat miehet ovat kokeneet yhteiskunnan sekä kaveripiirin suunalta enemmän silmien pyöritystä kuin kannustusta tai tukea. Ex-mieheni on tuonut vahvasti esiin, miten vähän tukea ja ymmärrystä hän on varsinkin yhteiskunnan puolelta saanut. Aivan kuin miesten välit pitäisi aina olla jonkinlaista kilpaottelua, jossa yksi on voittaja ja toinen häviäjä. Meidän yksilökeskeisessä maailmassamme yhteistyö nähdään enemmän heikkoutena kuin vahvuutena. Itsenäinen vahva mies ei tarvitse ketään…
Olen kiitollinen, että molemmalla miehillä on ollut luottamusta ja itsevarmuutta rakentaa oma isäroolinsa. Kysyin kummaltakin isältä, mikä on eniten vaikuttanut heidän yhteistyöhönsä. Molemmat kertoivat avoimen mielen olleen ensisijaisen tärkeää. Kun lähtee tutustumaan toiseen avoimella mielellä, voi nähdä paljon hyvää. Ex-mieheni sanoi, että kummankin miehen pitää tukea toista isäroolissaan sekä ilmaista myös lapsille kunnioittavansa häntä. Toisesta ei myöskään puhuta pahaa. Nykyinen mieheni nosti esiin varmuuden itsestään sekä parisuhteestaan. Ex-kumppania ei tule nähdä uhkana omalle parisuhteelleen. Pitää antaa aikaa ja selvittää asioita itsensä kanssa. Pitää puhua ja olla avoin. Erimielisyyksiä on kaikissa perheissä. Kaikki ei ole aina niin ihanaa ja onnellista, kuin se vierestä katsoen voi näyttäytyä. Aikuisten perusolemus pitää olla luotettava.
Bioisän ja bonusisän yhteistyö toimii, jos niin halutaan. Lapset tarvitsevat hyviä aikuissuhteita ympärilleen. Omalla olemuksellamme ja omilla ihmissuhteiden malleilla annamme lapsille parhaat eväät elämään. Onnellisten ihmissuhteiden keskellä kasvaneista lapsista kasvaa onnellisia aikuisia. Pidetään huolta kaikista iseistämme, tuetaan, kannustetaan ja kehutaan. Ollaan kiitollisia siitä, kun lapsillamme on useita välittäviä aikuisia ja juhlitaan sitä.
Hyvää isänpäivää kaikille iseille! ❤️
Cathy Kononow