Tänään vietetään bonus-äitienpäivää, ja jokaisella bonus-äidillä on oma tarinansa. Tiedostan, että monille tämä rooli tuo mukanaan paljon enemmän kipua, konflikteja ja menetyksiä kuin se on minulle tuonut, ja koen, että sen sanominen ääneen on tärkeää. Tämä ei ole ohje eikä arvio kenenkään muun kokemuksesta. Tämä on minun alati muuttuva kokemukseni siitä, millaista on olla vanhempana lapsen elämässä, joka on minulle äärimmäisen tärkeä, mutta ei ole biologisesti minun.
Palaan mielessäni yhä uudelleen ajatukseen, johon törmäsin pari viikkoa sitten, ja jonka olen tässä vapaasti suomentanut Violet Carol -nimisen henkilön julkaisusta: ”Naiset, joilla ei ole omia lapsia mutta jotka tukevat naisia joilla on, tekevät maailmasta paremman paikan naisille ja lapsille, ja ansaitsevat kaiken maailman rakkauden.” Tähän voisi luonnollisesti lisätä, että myös ne naiset, joilla on omia lapsia, mutta jotka huolehtivat muiden lapsista yhtä suurella rakkaudella kuin omistaan, kuuluvat samaan joukkoon.
En ole koskaan halunnut omia lapsia. Minulla on kuitenkin aina ollut hiljainen varmuus ja luotto siihen, että olisin hyvä vanhempi jos tilanne sitä joskus vaatisi. Ja sitten elämä toi eteeni juuri sen tilanteen, jolloin koin vastuukseni pohtia asiaa erillisenä asiana oman parisuhteeni lisäksi ja päättää, olinko halukas tai kykeneväinen suhteeseen ja elämään, johon kuuluisi myös kumppanini lapsi.
Tein päätöksen tietoisesti. Pysähdyin ja kysyin itseltäni rehellisesti: haluanko todella tällaisen elämän? En vain kumppania, vaan kaiken sen mitä sen mukana tulee. Lapsen, joka ei ole minun. Toisen vanhemman, joka ei ehkä koskaan täysin hyväksy minua omana itsenäni. Elämän, jossa kannan vastuuta, mutta en aina saa päättää, vaikka näkisin tilanteen selkeämmin kuin kukaan muu kyseisellä hetkellä. Minulle vastaus oli kyllä. Sitä mitä rakkaus tai vanhemmuus etukäteen vaatii ei voi tietää. Hyvässä ja pahassa, vain uuden arjen eläminen voi sen meille paljastaa.
Alkuvaihe oli osittain äärimmäisen raskas ja tunteikas. Oli vastarintaa ja ihmisiä, jotka eivät tunteneet toisiaan, mutta joilla jokaisella oli vahva mielipide siitä miten asioiden pitäisi mennä. Minulle se näyttäytyi monesti näin: yhtenä hetkenä minulle voitiin sanoa, että minulla ei ole tässä mitään sananvaltaa, turha kuvitella muuta. Ja pian saatettiin kyseenalaistaa kiinnostustani ja joustavuuttani lapsesta huolehtimiseen, jos en ollut valmis joustamaan jo sovituista vuoroista ja sovittamaan oman elämäni aikatauluja toisen aikuisen tarpeiden ja halujen mukaan. Opin melko nopeasti erottamaan sen, minkä olin valinnut siitä, mitä en ollut. Olin valinnut kumppanin. Olin valinnut tämän lapsen. En heidän ympärillään pyörivää kaaosta, enkä suostunut tuntemaan siitä syyllisyyttä. En kumppanina, enkä bonus-äidin roolissa. Se oli tervein päätös jonka saatoin tehdä itseni, vanhemmuuteni ja myös lapsen kannalta.
Bonus-lapsi oli tavatessamme vielä niin pieni, että hän uskalsi aina olla rehellisesti oma itsensä. Kun hänellä oli hyvä olla, se näkyi. Kun hän oli harmissaan tai suuttui, se kuului ja näkyi. Kun hän kaipasi läheisyyttä, hän kiipesi syliin, eikä hän välittänyt lainkaan siitä, että en ollut hänen biologinen vanhempansa. Kaiken tämän keskellä ymmärsin, että minulla ei voi olla suhdetta lapseen vain siksi, että olen hänen elämässään tai koska olen parisuhteessa hänen biologisen vanhempansa kanssa. Jokainen ihmissuhde rakentuu kahden ihmisen välille ja muotoutuu näiden yksilöiden näköiseksi. Se, kuinka avoimesti ihmissuhdetta tai sen mahdollisuutta lähestytään ja kuinka paljon työtä sen eteen ollaan valmiita tekemään, määrittää sen, mitä suhteesta voi parhaimmillaan tulla. Mielestäni on tärkeää ymmärtää, että suhde bonus-lapseen vaatii aikaa, työtä ja johdonmukaisuutta. Tämä ei päde ainoastaan kumppaniin ja parisuhteeseen, jonka kautta bonus-lapsi elämäämme tulee.
Rakkaus ei ole jotain, joka vain tapahtuu tai ilmestyy elämäämme. Se on suurelta osin päätös siitä, miten katsomme toista ihmistä. Voimme valita nähdä hänessä hyvää, ja se ei tarkoita, että sivuutamme ne asiat, jotka ovat vaikeita. Ja on myös hyvä muistaa, että emme aina onnistu tässä, ja silloin on turha teeskennellä muuta. Voimme kuitenkin haasteiden ja vaikeuksien keskellä yrittää muistuttaa itseämme siitä, että emme anna vaikeiden asioiden viedä kaikkea tilaa bonus-lapsen tai kumppanimme kanssa. Jokaisessa päivässä on aina jotain hyvääkin.
Minulla ei ole lakiin kirjattua oikeutta bonus-lapseeni. Jos jokin muuttuisi, saattaisin menettää hänet, ja se tieto on olemassa jossain mieleni sopukoissa. Mutta pelko on surkea peruste pidättäytyä elämästä. Toisin kuin terve järki ja tietoisuus siitä, keitä olemme ja millaisten ihmisten kanssa elämäämme jaamme, pelko harvoin suojelee meitä yhtään miltään. Mielestäni pelko usein tarkoittaa, että annamme itsemme ja muiden puolesta vähemmän kuin mihin pystymme. Siihen, mitä teemme, ja teemmekö parhaamme, voimme aidosti vaikuttaa joka päivä.
Olen valinnut tämän elämän, jossa jokainen päivä ei ole helppo. Osa päivistä on suorastaan uuvuttavia, ja joskus tuntuu siltä ettei kukaan ulkopuolinen ymmärrä mistä on kyse tai miten paljon tämä vaatii. Mutta sitten on niitä hetkiä, jotka tuovat iloa ja oivalluksia. Hetkiä, joissa minäkin, joka en halunnut lapsia, opin itsestäni jotain, mitä en missään muussa tilanteessa voisi itsestäni tai maailmasta oppia.
Toivon, että sinullakin on elämässäsi paljon hetkiä, joissa ilo ja onni valtaavat koko tilan yksinkertaisuudellaan. Toivon, että tänään sinä voit bonus-äitinä juhlistaa omaa läsnäoloasi ja rakkauttasi, vaikka muut sen vaikuttaisivat unohtaneen. Ja jos kukaan ei sinua muista tai tajua kiittää, muista kiittää itseäsi.
Katariina, bonusäiti ja Suplin vertaisohjaaja