Uusperheen rakentaminen on tunnetusti monia vaiheita sisältävä prosessi. Aikuiset keskittyvät ymmärrettävästi uuden parisuhteen tukemiseen, yhteisen arjen muodostamiseen ja sen varmistamiseen, että omaa aikaa ja tilaa jää uudelle ydinperheelle, etenkin yhteisten lasten myötä. Tämä kaikki on tärkeää. Mutta samalla voi huomaamatta jäädä kysymys, miten lapset ja nuoret sopivat tähän yhtälöön. Onko heiltä kysytty miten perheytymistä kirjoitetaan meidän perheen tarinaksi? Asiaa on hyvä pohtia nyt etenkin näin kansainvälisenä nuorten päivänä.
Etenkin nyt kuluneen kesän aikana on toistuvasti tullut uusperhenuorten osalta vastaan teema sen ympärillä, että lomareissut ja ”kaikki kiva” tapahtuu aina silloin, kun nuori on juuri toisessa kodissaan. Kuvittele olevasi teini-ikäinen, joka elää kahden kodin rytmissä. Hän pakkaa aina reppunsa, koittaen muistaa kaikki olennaiset mukaan otettavat, siirtyy kodista toiseen, sopeutuu vaihtuviin sääntöihin ja ilmapiireihin, yrittäen samalla olla osa kumpaakin perhettä. Kotiin tullessaan hän kuulee, että uusperheen yhteinen huvipuistoreissu tai ravintolailta tapahtui taas juuri sillä viikolla, kun hän ei ollut paikalla.
”Musta tuntuu, että mun elämä on jaettu niinku johku slotteihin. Ja mun uudet perheet elää niiden slottien välissä ilman mua. Siis saahan kaikilla olla oma elämä, mut kukaan ei kysy, haluaisinko mäkin joskus mukaan.”
–14-vuotias, vuoroviikkolapsi
Tällaiset kokemukset ovat monelle lapselle ja nuorelle arkipäivää. Aikuiset eivät välttämättä huomaa, miten herkästi ”meidän oma aika” voikin tuntua toiselle suljetulta ovelta, ikään kuin merkiltä siitä, että hän ei täysin kuulu joukkoon eikä ole toivottua seuraa. Lapset ja nuoret eivät aina sano ääneen, miltä jokin sisimmässä tuntuu. Pettymys, suru tai sivuun jäämisen kokemus voi näyttäytyä vetäytymisenä, murjottamisena puhelimen takana tai silmien pyörittelynä ja murahteluna ”ihassama”. Pintaa syvemmällä voi elää tunne, että ei ole osa perhekokonaisuutta eikä lopulta se olekaan vain ihan sama.
”Vähän niinku mä olisin niille sellainen ’vieras lapsi’ – semmonen, joka tulee käymään, mutta ei koskaan jää.”
-14-vuotias, vuoroviikkolapsi
Aikuinen voi kysyä, kuunnella ja kutsua mukaan
Uusperheessä on inhimillistä, että aikuiset keskittyvät uuteen alkuun ja vanhasta tahdotaan eroon. Mutta sen rinnalle tulisi nostaa aito kiinnostus lasten ja nuorten kokemukseen. Kuulluksi ja nähdyksi tulemisen tarve ei poistu silloin, kun lapsi on poissa kotoa. Hänen merkityksensä ei katoa vuoroviikkojen väliin, vaan hänen elämänsä jatkuu ihan jokaisena päivänä.
Lapsen huomioiminen ei tarkoita jatkuvaa ohjelmaa tai isoja tekoja, eikä itsensä tai parisuhteen uhraamista. Usein riittää se, että lapsi tai nuori saa tuntea olevansa osa perhettä. Tärkeää on, että häneltä kysytään mielipidettä, otetaan mukaan, ja hänen poissaoloaan ei käytetä automaattisena tilaisuutena viettää ”parempaa ja hauskempaa aikaa”.
Kysymyksiä, joita uusperheen aikuiset voivat pysähtyä miettimään:
- Milloin lapsi tai nuori tuntee kuuluvansa tähän perheeseen, oikeasti?
- Ollaanko yhteistä aikaa tietoisesti järjestämässä niin, että kaikki lapset voivat osallistua?
- Voisinko kysyä suoraan: ”Miltä sinusta tuntuu olla osa tätä perhettä?”
- Ajattelenko asioita aidosti kaikkien perheenjäsenten näkökulmasta?
Miten sitten ne bonussisarussuhteet uusperheessä?
Yksi merkittävä osa-alue, joka vaikuttaa paljolti uusperheen hyvinvointiin, on bonussisarusten välinen suhde. Se ei synny itsestään, vaan vaatii aikaa ja aikuisten vastuullista toimintaa. Jokainen ihmissuhde on uniikki ja perheen sisällä voi olla hyvin erilaisia bonussisarussuhteita. Suhteiden laatu riippuu vaikka jo siitä, ovatko lapset samanikäisiä, samaa sukupuolta ja kilpailevat samoista asioista vai syntyykö perheeseen uusi sisarus, joka otetaan yhdessä vastaan. Nuorten kehitysvaihe murrosiässä on luontaisestikin kasvaa jo hieman ulospäin perheestä, kokeilla omia siipiään, jolloin ei niin luontevasti liitytä uusiin perheenjäseniin.
Yksi suurimmista esteistä hyville bonussisarussuhteille on eriarvoinen tai epäreilu kohtelu. Jos esimerkiksi toinen lapsi tai nuori saa enemmän huomiota, vapauksia tai materiaalisia etuja kuin toinen, se voi aiheuttaa katkeruutta, kateutta ja epäoikeudenmukaisuuden tunteita. Toki ihan sama pätee myös ensiperheen sisarusten kesken. Näissä tilanteissa lapset eivät ainoastaan vertaa lahjojen tai etuuksien määrää, vaan myös sitä, miten arvokkaina he kokevat itsensä perheen silmissä. Uusperheessä aikuisilla on erityinen vastuu siitä, että kaikki lapset kokevat kuuluvansa perheeseen tasavertaisesti, myös silloin, kun perheen sisäiset suhteet, taustat tai varallisuudet poikkeavat toisistaan.
Ymmärryksellä ja avoimuudella yhteinen suunta
Tasapuolisuus sisarusten kesken ei aina tarkoita samanlaista kohtelua, mutta se tarkoittaa oikeudenmukaista kohtelua. On tärkeää, että perheen aikuiset käyvät avointa keskustelua siitä, mitä yhteisiä perheen pelisääntöjä noudatetaan ja miten niihin sitoudutaan yhdessä.
Esimerkiksi jos jonkun lapsen tai nuoren isovanhemmat antavat suurempia lahjoja tai järjestävät kalliita elämyksiä, on hyvä puhua asiasta kaikkien lasten kanssa ikätason mukaisesti. Tilannetta ei tarvitse peitellä, mutta on tärkeää tehdä näkyväksi, että lahjojen arvo ei kerro lapsen arvosta eikä vaikuta siihen, miten tärkeänä kukin lapsi koetaan perheessä. Jos vaikkapa nuori pääsee isovanhempiensa kanssa useasti vuodessa ulkomaanmatkalle, mutta bonussisarukset eivät, niin asia on hyvä keskustella avoimesti.
Tunne perheeseen kuulumisesta syntyy teoista, ei sanoista
Sisarussuhteiden tukeminen lähtee siitä, että jokainen lapsi kokee kuuluvansa perheeseen. Tämä tarkoittaa konkreettisia tekoja:
- Yhteistä aikaa ja tekemistä, joka ei liity pelkästään uusperhelogistiikan pyörittämiseen
- Arjessa mukana olemista ja tavallisten asioiden jakamista, kuten yhdessä ruokailua, pelailua tai kotitöitä
- Kuuntelua ja kiinnostusta jokaisen lapsen omaan maailmaan ja tarpeisiin, ei vain biologisiin siteisiin perustuen
- Näkyviä, konkreettisia muistutuksia omasta porukasta vaikka sitten perhevalokuvien ja nimikkopyyhkeiden muodossa
On myös tärkeää antaa tilaa tunteille. Uusperheessä on tavallista, että lapset ja nuoret kokevat mustasukkaisuutta, ulkopuolisuutta tai epävarmuutta omasta paikastaan. Näille tunteille pitää olla tilaa ilman, että niitä torjutaan tai ajatellaan väärinä. Kun lapsi saa sanoittaa kokemuksiaan ilman pelkoa siitä, että hän olisi jotenkin ”vaikea” tai ”epäkiitollinen”, syntyy pohja luottamukselle. Vallitsevan luottamuksen ja turvallisuuden myötä bonussisarussuhteetkin voivat alkaa rakentua.
Aina bonussisaruksista ei tule parhaimpia ystäviä – eikä tarvitse tullakaan. Mutta kun perheessä rakennetaan tietoisesti yhteistä ymmärrystä, tuetaan tasa-arvoisia käytänteitä ja annetaan tilaa kaikille tunteille, syntyy pohja, jolle voi rakentua toimiva ja turvallinen yhteiselo. Joskus bonussisarukset löytävät yhteisen sävelen vasta myöhemmin nuorina aikuisina, kun omat kasvukivut ja suunnan etsiminen on saatu tehtyä.
Uusperhe ei ole valmis paketti
Aidosti toimiva uusperhe ei synny vahingossa. Se vaatii aikaa, rehellisyyttä ja ennen kaikkea halua kohdata toiset sellaisina kuin he ovat. Jokainen lapsi tarvitsee tunteen siitä, että hänen paikkansa on olemassa, ei vain paperilla, vaan sydämessä, ruokapöydässä ja perhekuvissa. Jokainen lapsi ja nuori kaipaa myös yhteenkuuluvuuden tunnetta ja sitä, että yhteiseen tekemiseen on mahdollisuus. Aina nuoren ei sitä tarvitse into piukassa haluta, mutta tärkeintä olisi tunne, että on tervetullut niin tahtoessaan. Uusperheen tärkein kysymys ei ole ”miten me saamme tästä meidän perheen”, vaan ”miten jokainen tässä perheessä saa tuntea kuuluvansa porukkaan”.
Uusperheessä ei tarvita täydellisiä vastauksia tai toimintamalleja, vaan tahtotilaa kulkea yhdessä samaan suuntaan keskeneräisyydenkin kanssa. Aikuisilla on vastuu luoda ilmapiiri, jossa jokainen uskaltaa sanoa, miltä tuntuu sekä halu luoda ymmärrystä syyllistämisen sijasta. Yhteinen keskustelu, kuuntelu ja pienet teot arjessa rakentavat perheytymistä, hitaasti mutta varmasti. Kun lapsi tai nuori kokee tulevansa nähdyksi ja kuulluksi, syntyy jotakin, jota mikään perherakenne ei yksin voi tarjota: kokemus kuulumisesta, omaan perheeseen, oli se sitten vanha tai ihan uus.