Työssäni kohtaan ja olen kohdannut todella paljon nuoria joiden biologiset vanhemmat ovat eronneet jo vuosia sitten. Sen jälkeen kuvioon ovat astuneet useat ”mutsipuolet” ja ”uusfaijat” sekä lukemattomat ”puolbroidit” ja ”puolsiskot”. Kaikista mahdollisista ”perheenjäsenistä” heillä ei ole välttämättä ole mitään tietoa. Nuori elää todellisessa ihmisten ja kuulumattomuuksien viidakossa. Usein kuulee nuoren sanovan, että hän menee kotiin lomalle. Tarkemmin asiaa kysyttäessä käy ilmi, että hän on menossa johonkin niistä monista sijaisperheistä joissa hän on asunut. Mutta niinhän se on, että perheeksi muodostuu usein ne ihmiset, joilta saa huomiota ja hyväksyntää. Ja ne, joita ei koe uhaksi.
Osalla edellä kuvatuista nuorista on hyvinkin minimaaliset muistot omista vanhemmistaan. Usein he ovat kokeneet olevansa vain se lapsi joka aina ”retuutettiin” muualle aikuisten omien menojen tieltä. Kiintymys omiin vanhempiin on jäänyt lähes olemattomaksi. Herää kysymys, ovatko nämä vanhemmat kokeneet itse samanlaista kohtelua heidän ollessa lapsia. Siirtävätkö he omille lapsilleen oman kokemansa? Miten pystyisimme ehkäisemään ylisukupolvisten ongelmien siirtymisen?
Jokainen vanhempi rakastaa omaa lastaan, mutta pitävätkö he myös huolta. Vanhempien erotessa, lapsi jää liian usein pelinappulaksi. Vanhempien olisi hyvä muistaa, että vaikka he kumpikin löytäisivät uuden kumppanin ja rakastumisen suuressa huumassa, myös lapsen ääni pitää kuulua. Vanhemman uusi parisuhde ei ole sama asia kuin lapsen uusi perhe. Lapsi voi haluta mielessään pitää kiinni siitä, että hänen perheensä on se, johon hän on syntynyt. Sitä perhettä me emme voi valita, eikä lapsi voi valita uusperhettään. Mutta lapsen pitää voida itse määrittää kenet hän ajattelee kuuluvan perheeseensä. Tämä voi aiheuttaa monenlaisia tunteita uusperheen osapuolille. Aikuisten on syytä kestää nämä tunteet ja lasta ei saa arvostella omien ajastustensa sekä tuntemustensa vuoksi. Uusperheessä lapset usein herkästi aistivat, miten vanhemmat toivovat lapsen ajattelevan. Parasta on kuitenkin se, jos on vapaus ajatella miten vaan – silloin usein myös perhekäsitys alkaa laajeta.
Ei riitä, että vanhempi on käynyt oman erokriisinsä läpi, ja tuntee olevansa kuivalla maalla uuden suhteen alkaessa. Entäpä lapsi? Lapsellahan on mahdollisuus alkaa käsittelemään eroa vasta sen jälkeen kun aikuinen sen on tehnyt. Nyt punnitaan aikuisen huolenpito. Aikuisen tulee olla aktiivinen, että myös lapsella on mahdollisuus käsitellä eroa, mahdollista jo olevaa uusperhe kuviota ja siihen liittyviä tunteita ja kysymyksiä puolueettomalla maaperällä. Lapsen saadessa jo varhaisessa vaiheessa oikeanlaista apua asioiden selkiyttämiselle, sanottamiselle ja kuulluksi tulemiselle luodaan se pohja sille, että pitkässä juoksussa lapsilla ja tulevilla nuorilla on toisenlaisen pohja käsitellä näitä kokemiaan asioita kuin nuorilla joita kuvailin tämän jutun alussa. Rakkautta ja huolenpitoa!
Toivon, että uudistuneet nettisivumme miellyttävät ja tavoittavat runsaasti lukijoita.