Ajatus siitä, että parisuhteen päättyminen tai toisen alkaminen loukkaa omaa, jonkun toisen tai kokonaisen yhteisön kunniaa, voi tuntua vieraalta. Vielä vieraammalta voi tuntua se, että joku kokee oikeudekseen käyttää henkistä tai fyysistä väkivaltaa parisuhteen osapuolia kohtaan estääkseen kunnianloukkausta tai palauttaakseen kunnian. Joillekin tuo henkilö voi olla läheinen – jopa oma vanhempi, kuten tätä juttua varten haastateltujen Venlan ja Janin tapauksissa.
Artikkeliin haastatellut henkilöt eivät esiinny tekstissä omalla nimellään.
Kunniaan liittyvän väkivallan kokemus ei näy päällepäin, ja usein siksi miellämme sen asiaksi, joka ei kosketa meitä tai tapahdu lähellämme, vaikka hyvällä todennäköisyydellä jokainen meistä on kohdannut kunniaväkivaltaa kokeneen henkilön. Venla ja Jankin ovat aivan tavallisia ihmisiä, jotka ovat kokeneet kunniaväkivaltaa. Molemmat heistä ovat syntyneet eri kristillisissä yhteisöissä, joista Venla enemmän uudistusmieliseksi mielletyssä yhteisössä, jossa kannustetaan oman uskon ratkaisun tekemiseen. Heistä kumpikin on saanut kasvatuksen, jonka mukaan avioliitto kuuluu miehen ja naisen välille.
Ristiriita oman seksuaalisuuden ja saarnojen välillä
Nykyään parikymppinen Jan koki teini-iässään suurta ristiriitaa huomatessaan pitävänsä miehistä ja samaan aikaan kuullessaan lähes joka saarnassa puhetta siitä, miten homous on synti ja siitä joutuu helvettiin. Hän kyseenalaisti vuorotellen itseään ja niitä uskonoppeja, joiden piirissä oli kasvanut, ja mietti, pystyisikö kieltämään itsensä ja sopeutumaan suhteeseen naisen kanssa. Olisiko kuitenkin oikea päätös erota uskonyhteisöstä? Voiko siihen enää koskaan palata? Kuinka paljon nämä asiat vaikuttavat loppuelämään?
Kertoessaan eroamisestaan ja homoudestaan vanhemmilleen, saarnoja alkoi tulla lähempää. Jan kuvailee, miten hän koki nöyryyttävänä ja ahdistavana sen, että vanhemmat jatkuvasti hokivat rukoilevansa hänen puolestansa, ikään kuin hänessä olisi jokin pahasti vialla.
”Juttelin isän kanssa moneen kertaan tästä, ja hän aina kertoi olevansa surullinen siitä, etten pääse taivaaseen. Joskus kommentit tulivat rivien välistä. Vanhempani saattoivat sanoa toivovansa, että kaikki lapset pääsevät taivaaseen ja tiesin kyllä mihin sillä viitattiin.”
Lähtemisen vaikeus
Venla oli vasta aikuisuuden kynnyksellä, kun meni naimisiin ex-puolisonsa kanssa. Se oli ainoa tapa olla yhdessä. Pian hän kuitenkin huomasi, että suhteessa ei ollut hyvä olla.
”Yritin lähteä monta kertaa. Vaikeuksissani tukeuduin äitiini, joka ei ymmärtänyt eroa ollenkaan. Hän sanoi, että ihminen ei voi erottaa sitä minkä Jumala on yhdistänyt ja painosti sillä, että suvussamme ei ole ennenkään erottu. Hän sai minut kuitenkin ylipuhuttua sillä, kun sanoi, että aiheutan lapselleni kärsimystä, jos eroan. Myös ex-mieheni puhui minut yli eroajatuksista. Ajattelin, että onhan tässä aikoinaan tahdottu ja olen vastuussa tuosta päätöksestäni.”
Venla jäi suhteeseen ja paha olo jatkui. Lopulta ainoa tie ulos parisuhteesta oli turvakodin kautta.
Rakastuminen ja uusperheen alkutaival paheksunnan varjossa
Jan ja Venla kokivat tilanteen hetkellisesti hieman tasaantuneen, kun pahin aallonharja oli takana päin. Toinen aalto puristavaa syyllistämistä ja pelottelua pyyhki kuitenkin ylitse, kun he ilmaisivat läheisilleen, että ovat suhteessa samaa sukupuolta olevan kanssa. Molempien elämäntarinassa tuota onnellista elämänvaihetta, rakastumista ja uusperheen alkutaivalta, on varjostanut läheisten ihmisten paheksunta.
”Vanhempien kauhistelu jatkui. Somessakin sain ilkeitä kommentteja ja pelottelevia viestejä ihmisiltä, jotka olin mieltänyt aiemmin ystävikseni. Moni lopetti yhteydenpidon minuun täysin, myös osa sisaruksistani.” kertoo Jan.
Lapsestakin voi tulla vallankäytön väline, kun lasta pyritään vieraannuttamaan toisesta vanhemmasta. Venlalla tästä on omakohtaista kokemusta:
”Lapselleni on puhuttu minusta rumasti. Exäni on jakanut aiemmin hänelle kertomiani luottamuksellisia asioita lapsellemme ja kertonut tälle, etten ole häntä jaksanut. Ex-puolisoni ja äitini myös ikään kuin liittoutuivat keskenään. He ovat arvostelleet mielentilaani ja ehdotelleet erilaisia diagnooseja ja mielialahäiriöitä syyksi toiminnalleni. Isäni myötäilee omassa hiljaisuudessaan. Näen, että isältäni tulevat viestit ovat usein äitini käsialaa.”
Riittävä etäisyys vanhempiin ja vertaistuki suojelevat mielenterveyttä
Venla ja Jan luonnollisesti toivoisivat parempaa suhdetta vanhempiinsa. Vaikka vanhemmat saattavat aidosti uskoa tarkoittavansa hyvää, vanhempien puhe ja käytös on ollut niin syvästi satuttavaa, että ainoana vaihtoehtona on ollut ottaa etäisyyttä suojellakseen omaa hyvinvointia ja mielenterveyttä.
”Sitä luulisi, että juuri vanhemmat rakastaisivat ehdoitta. Teen oman osani, mutta niin kauan, kun vanhempani eivät tule vastaan, on pidettävä etäisyyttä. On tehnyt hyvää asuakin vähän kauempana. Näemme heitä harvoin, emmekä mene heille koskaan yöksi. He eivät salli meidän nukkuvan samassa huoneessa. Tämä tuntuu nöyryyttävältä. Kumppanini lapsillekin joudumme selittämään, miksi emme tapaa vanhempiani kovin usein. Vanhempani ovat kyllä pariin otteeseen käyneet täällä ’synninpesässä’.” Jan naurahtaa.
Tukea ja käytännön apua Venla ja Jan ovat saaneet ennen kaikkea kumppaneiltaan ja valituilta läheisiltä. Myös ammattiavusta on ollut apua ja molemmat ovat löytäneet vertaistukea Uskontojen uhrien tuki ry:n kautta.
”Mua on auttanut se, että mun kumppanilla on sama uskonnollinen tausta ja ollaan voitu jakaa tätä kokemusta toistemme kanssa. Vuosien terapiaa se vaati, että voin antaa itselleni oikeuden tehdä omat päätökseni. Minähän kasvoin lapsesta asti näiden uskomusten ja ajatusmallien ympäröimänä.” Venla muistelee.
Janin kumppanin vanhemmat ovat suhtautuneet häneen lämpimästi ja hyväksyvästi. Opiskelu- ja työkavereistakin on löytynyt tukea. Jan ei ole myöskään sukunsa ainut, joka on lähtenyt uskonyhteisöstä, joten vertaistukea on löytynyt suvun sisältäkin.
”Uskonyhteisössä, jossa olen kasvanut, on ehdottomasti myös ihania ihmisiä, jotka eivät tuomitse. Veljeni on yksi esimerkki uskovaisesta perheenjäsenestä, joka on suhtautunut koko ajan todella kannustavasti.” Venla kertoo.
Uskonoppeihin liittyvä painostaminen voi ylisukupolvistua, sillä se on usein sidoksissa kasvatusmalleihin. Venla haluaa muuttaa tuota perintöä:
”Jotta pääsen eteenpäin, mun on pitänyt antaa anteeksi äidille ja jollain tavalla ymmärtää mistä äitin reaktiot tulee, varmasti osittain myös hänen omasta lapsuudestaan. En voi loputtomasti kantaa kaunaa vanhemmilleni. Sellainen tuhoaa sisältä päin. Sekin on tuntunut jollain tavalla korjaavalta kokemukselta, että vaikken ole täydellinen vanhempi, olen itse onnistunut lastani kasvattamaan niin, että hän saa tilaa tehdä omat valintansa ja elää omannäköistä elämää.”
Kirjoittaja:
Heidi Karvonen, StepApp-toiminnan asiantuntija
Artikkeli on julkaistu aiemmin SUPLIIKKI 1/2023 -lehdessä.
Mitä on kunniaväkivalta?
Kunniaan liittyvissä kriiseissä ja konfliktitilanteissa auttavaa Sopu-työtä tekevät Aino ja Hannaneh avaavat kunniaväkivallan käsitettä. ”Se on hyvin monimuotoista. Välillä mietin, onko ’väkivalta’ se oikea sana, koska kunniaväkivalta ei ole vain sitä fyysistä mihin tuo sana usein yhdistetään.” Hannaneh kertoo.
Usein kunniaväkivallan uhri kokee pahimmaksi juuri henkisen väkivallan muodot, joita voivat olla esimerkiksi kiristäminen, painostaminen, ehtojen asettaminen, pakottaminen, liikkumisen rajoittaminen, arjen ja talouden kontrollointi, uhkailu, syyttäminen, pelotteleminen, vieraannuttaminen ja eristäminen.
”Lyönti voi olla se mistä lähdetään turvakotiin, mutta se kaikki muu voi olla syynä sille, että henkilö ei kykene tekemään minkäänlaisia ratkaisuja ja suojata itseään. Henkinen vallankäyttö voi aiheuttaa sen, että toinen jää elämään pelossa ja pahoinvoinnissa vuosikausia.” Aino jatkaa.
Kunniaväkivalta saa alkunsa usein jo lasten kasvatuksesta ja erityisesti siitä, millainen itsemääräämisoikeus yksilölle suodaan. Usein kunniaväkivaltaan voi liittyä olennaisesti joku yhtenäinen tai suljettu yhteisö ja sen kulttuurillinen tai uskonnollinen moraalinen koodisto.
Aino painottaa ennaltaehkäisyä ”Kunniaväkivalta on kaikkien asia. Siihen liittyvä osaaminen pitäisi läpäistä kaikki palvelut. Silloin asiaan voidaan tarttua jo ennen, kun se on väkivaltaa.”
Miten kunniaväkivaltaa ehkäistään ja mitä on Sopu-työ?
Kuten moniin muihin perheitä koetteleviin kysymyksiin, kunniaväkivallan ehkäisemiseenkin liittyy hyvin resursoidut inklusiiviset peruspalvelut, joissa tällaiset kysymykset nousevat esille hyvissä ajoin ja niihin voidaan puuttua. Joissain tilanteissa kunniaväkivalta liittyy myös kotoutumisen tukemiseen.
”Panostetaan nuoriin! Nuorten osallisuuteen ja identiteetin kasvun tukemiseen liittyvä työ on erityisen tärkeää.” Hannaneh painottaa, ja jatkaa: ”Kun nuorilla on vahva käsitys omasta identiteetistään, kavereita ja riittävästi tukiverkostoja, pystyvät he rohkeammin tekemään omat valintansa, vastustamaan kunniaväkivaltaa ja rikkomaan sen sukupolvien ketjun.”
Sopu-työhön kuuluu muiden ammattilaisten kouluttamista ja verkostoyhteistyötä, mutta ensisijaisesti se on asiakastyötä kunniaan liittyvien konfliktien eri osapuolten kanssa. Aino avaa työn luonnetta: ”Asiakassuhteet ovat usein pitkiä. Työn lähtökohtana on väkivaltaa kokevan ihmisen turvallisuus, mutta tarpeen mukaan, noin puolessa tapauksista, työskentelemme myös väkivaltaa tehneiden perheenjäsenten kanssa. Juurtuneiden uskomusten ja käytäntöjen muuttaminen on aikaa vaativaa työtä, mutta usein konflikti voi helpottua, jos voimme ohjata perheen jäseniä ottamaan hallittua välimatkaa toisiinsa, katsomaan toisaalle, kun toinen tekee omia elämänvalintojaan. Nämä ovat työn pieniä suuria onnistumisia!”