On sunnuntai iltapäivä. Menen lenkille. Nykyisin tykkään käydä ulkona juuri tähän aikaan. Tässä hetkessä olen vain minä ja ajatukseni. On paljon tilaa ja tunteita, jotka tulevat vuorotellen, kuin bussit pysäkille. Jokaisessa bussissa istuu hymyilevä kuski ja kutsuu minua mukaan. Voisin hypätä kyytiin. Voisiko seuraava olla minulle sopiva? Busseja tulee vuorotellen. Onneksi täällä ulkona on tilaa ja minä voin antaa tunnebussien vaan tulla ja mennä. Seison pysäkillä, seuraan bussien liikennettä ja hengitän.
Tapasimme mieheni kanssa muutama vuosi sitten. Rakastuimme, seurustelimme ja muutimme yhteen. Minä ja hän ja molempien lapset. Osa lapsista asuu meidän kanssamme koko ajan, osa vuoroviikoin. Vaihtopäivä on sunnuntai.
Ensimmäisen vuoden aikana yhteen muuttamisen jälkeen, huomasimme että joka toinen viikko elimme parisuhdetta ja joka toinen viikko suoritimme vanhemmuutta, vaikka osa lapsista asuikin meidän kanssamme koko ajan. Silti koko arjen keskipiste muuttui joka toinen viikko. Kahdenkeskeiset tekemiset sekä ystävien tapaamiset alkoivat kasaantua joka toiselle viikolle, ja joka toinen viikko elämä pyöri lasten tarpeiden ympärillä. Ero viikkojen välissä kasvoi. Joskus tuntui jopa, että elimme kahta eri todellisuutta. Minun oloni oli välillä hyvin levoton. Meitä molempaa kuormitti. Oli parisuhdeviikko ja oli vanhemmuusviikko.
Luimme yhdessä kirjoja ja artikkeleita vuoroasumisesta. Mietimme, mitä lapset tarvitsevat, miltä tilanteet heistä tuntuvat ja miten aikuisina tuemme heitä tässä elämänvaiheessa. Kun minussa nousi voimakas tunnereaktio, ajattelin, että onko minulla oikeus tuntea näin. Päädyin jatkuvasti ajatusketjuni kanssa toteamukseen, että eihän kukaan lapsista ole tätä uusperhe-elämää itse valinnut. Eivät he ole valinneet minua heidän elämäänsä niin kuin me aikuiset valitsimme toisemme. Oli paljon tunteita ja analysointia, yksin ja yhdessä. Viikon päätteeksi olimme molemmat puhki. Muistan hyvin, miten minua saattoi jo torstai-iltana alkaa jännittää ja olin levoton koko loppuviikon, kun tiesin, että sunnuntaina taas elämä muuttuu. Koin erilaisia häpeän ja syyllisyyden tunteita omasta itsestäni. Kaipasin tukea ja ymmärrystä ystäviltä. Mutta ensiperheelliset tai yksinhuoltajaystävät eivät voineet ymmärtää uusperheellisen arjen haasteita.
Alkoi tuntua, että joka toinen viikko me rentoudumme ja keräämme voimia selvitäksemme joka toisesta viikosta. Pitkään mietimme, että kai tämä vaan kuuluu tähän elämänvaiheeseen. Mutta kun kuormituksen kokemus arjessa kasvaa ja ero viikkojen välissä on aina selkeämpi, alkaa tasapainon tunne haalistumaan.
Juttelimme mieheni kanssa keskenämme paljon ja avoimesti. Kun molemmat meistä sai sanottua ääneen, että vuoroviikkoelämä kuormittaa, pystyimme yhdessä miettimään, miten voimme tukea toisiamme paremmin. Oli turhaa miettiä kaikkia uusperheen kehitysvaiheisiin ja eri ihmissuhteisiin liittyviä ilmiöitä. Piti ymmärtää mikä kuormittaa ja sanoa se ääneen. Teimme yhdessä päätöksen, että tiedostetaan kuormitus ja panostetaan molemmat viikkojen tasaamiseen.
Nykyisin emme kasaa kahdenkeskeisiä tekemisiä vain toiselle viikolle vaan huolehdimme, että parisuhteemme saa riittävästi aikaa ja huomiota joka päivä. Minä suunnittelen usein jotain ”omaa” tekemistä itselleni sunnuntaille. Kävelylenkki tai uinti tai kahvittelu ystävän kanssa vaihtopäivänä ei jätä tilaa ylimääräisille tunneketjuille. Olemme myös löytäneet uusperheellisiä ystäviä, joiden kanssa voi puhua vuoroviikkoelämästä ilman syyllisyyttä tai häpeää. Parasta on ollut, kun toiset uusperheelliset sanoivat, että ihana kun tästä kuormituksesta saa puhua ääneen. Me aikuiset saatamme juuttua siihen ajatukseen, että kaiken kanssa pitää vaan pärjätä ja uusperheellisenä pelkäämme puhua muille, koska itsehän olemme tämän tilanteen luoneet.
On sunnuntai iltapäivä ja minä seison tutulla tunnebussien pysäkillä. Busseja tulee ja menee. Jokaisen kyydissä on monenlaisia syyllisyyden, häpeän, levottomuuden, pelon sekä ahdistuksen tunteita. Tarkkailen niitä kaukaa ja annan niiden jatkaa matkaansa. Minä odotan omaani. Minun tunnebussissani on tasapainoa, iloa ja vertaisuutta. Joka toinen sunnuntai minä hyppään kyytiin ja annan sen viedä minut uuteen viikkoon.