Kärhämän kaupungin keskiössä Himmelipolulla ei ollut koskaan hiljaista. Omakotitalojen puutarhoista ja pihapiireistä löytyi aina aineksia jos jonkinlaiseen seikkailuun. Siitä pitivät huolen parhaat kaverukset: pensasaidan molemmin puolin asuvat naapurukset Alli ja Hemppa.
Syysloma läheni loppuaan. Hemppa oli juuri palannut isänsä luota takaisin Himmelipolulle. Juuri nyt Hemppa tyhjäsi rivakasti reissulaukkuaan, joka oli levällään hänen huoneensa lattialla. Alli löhösi nojatuolin pohjalla ja seurasi tarkkaavaisena kaverinsa toimintaa.
Ensin löytyi yksinäinen sukka, sitten koko pyykkipussi, mutta ei ilmeisesti sitä, mitä Hemppa etsi. Parhaan ystävän otsa oli rutussa kuin vanhalla rusinalla.
“Leikitään jo!” Alli tuhahti, kun penkomisesta ei meinannut tulla loppua.
Alli olisi jo halunnut aloittaa yhteiset leikit. Hän oli joutunut odottamaan Hempan paluuta lähes ikuisuudelta tuntuvan ajan. Hemppa oli tavallisesti vierailulla isänsä luona vain joka toinen viikonloppu, joten viiden päivän syyslomavierailu oli jotain aivan poikkeuksellista.
“Olen ihan varma, että pakkasin sen laukkuun.” Hemppa ihmetteli. “En löydä Yrjänää mistään.”
“Ai uninalleasi?” Alli kysyi. “Oletko jättänyt sen isäsi luo?”
Alli hypähti ylös nojatuolinsa uumenista, kiirehti ystävänsä luo ja käänsi kassin ylösalaisin. Tavarat tipahtelivat lattialle sikin sokin, mutta toden totta: Yrjänää ei näkynyt missään.
“Sinun pitää pyytää äitiäsi hakemaan uninalle isäsi luota. Et taatusti saa unta ilman sitä.” Alli selitti ja katsoi Hemppaa vakavana.
Yrjänä oli Hempan mukana koko elämän kulkenut pieni uninalle. Sen turkki oli sekoitus pesussa karhentunutta pintaa ja silityksistä sileäksi kuluneita kohtia. Jokainen Himmelipolun asukas oli taatusti tavannut Yrjänän.
Hemppa oli aikeissa sanoa jotain, kun viereisestä huoneesta kuului yhtäkkiä kovaäänistä itkua. Äiti oli kertonut, että kaksoset, Hempan puolipikkusisaret, saivat uusia hampaita. Jostain syystä se teki heidät kiukkuiseksi – ja äidin väsyneeksi. Tänään heti ensimmäisenä kotiin tultuaan Hemppa oli pannut merkille, että niin äidin kuin Tuomaksenkin silmänaluset olivat yhtä mustia kuin yhden eläintarhan pandalla.
“Kyllä minä pärjään ilman. En minä ole enää mikään pikkuvauva.” Hemppa sanoi päättäväisesti. “Leikitään nyt vihdoin jotain!”
Illalla ennen nukkumaanmenoa Hemppa yritti vielä kerran löytää uninallensa. Ehkä hän oli kuitenkin erehtynyt aiemmin? Hän mylläsi varmuuden vuoksi peitot alas sängystä, kurkisti sängyn alle sekä tutki huoneen jokaisen nurkan. Totta se kuitenkin oli: Yrjänä oli unohtunut isän luo.
Hempan rinnassa tuntui puristava tunne. Pärjäisikö hän todellakin yhden yön ilman Yrjänää, kuten oli Allille väittänyt? Ehkei sittenkään. Hän päätti mennä sanomaan asiasta äidille, joka hyssytteli kaksosia sylissään.
“Yrjänä jäi…” Hemppa yritti selittää, mutta ääni hukkui kaksosten parkuun.
“Mm-mitä sanoit, kultaseni?” äiti vastasi niin väsyneellä äänellä, että Hemppa luuli äidin nukahtavan siihen paikkaan.
”Ei mitään.” Hemppa vastasi, vaikka sanat meinasivat jäädä kurkkuun. Rintaa puristi entistä kovemmin, kun hän suuntasi kohti huonettaan.
Myöhemmin yöllä Hemppa tuijotti hämärässä huoneessa kattoa, pyöri ja hyöri, muttei millään saanut unen päästä kiinni. Sänky tuntui tyhjältä ilman Yrjänän turkin tuttua tuntua poskea vasten.
Hemppa hiipi viereiseen makuuhuoneeseen.
“Mikä hätänä Hemppa?” äiti havahtui ja kysyi heti, kun Hemppa kurkisti ovesta.
“Unohdin Yrjänän isin luokse, enkä saa unta. Anteeksi..,” Hemppa kuiskasi ja huomasi äänensä käheytyvän kyynelistä.
Äiti kaappasi Hempan isoon halaukseen.
“Mikset sanonut aiemmin?” hän kysyi ja rutisti kovaa.
“En halunnut, että minusta on vaivaa. Varsinkin, kun kaksosillakin on ne hampaat.”
Äiti huokaisi lempeästi.
“Voi kulta, anteeksi, etten minä huomannut, että sinulla oli huolia aiemmin. Isi varmasti nukkuu nyt, mutta sopiiko, jos haetaan Yrjänä heti aamulla? Voit nukkua tässä minun vieressäni tämän yön.” äiti ehdotti ja teki Hempalle tilaa viereensä.
Seuraavana aamuna Hempan isä kurvasi Himmelipolulle moottoripyörällään. Isä oli löytänyt Yrjänän Hempan sängyn alta ja päättänyt tuoda sen pikimmiten takaisin kotiin. Hemppa rutisti Yrjänän rintaansa vasten ja tunsi, kuinka lämpö valtasi koko kehon.
Alli kurkisti moottoripyörän äänestä kiinnostuneena uteliaasti pensasaidan takaa Hempan pihalle.
“Saitko nukuttua ilman uninalleasi?” hän ihmetteli.
“Tietenkin. Minähän sanoin, etten ole enää mikään vauva.” Hemppa sanoi ja ajatteli heti äitiä.
Ihan kaikkea ei tarvitsisi kertoa edes Allille.
Teksti Priska Autio ja Emma Heinonen.
Kuvitus Tanja Holmberg.
Tarina on alun perin julkaistu Supliikki 2-2023 -lehdessä.