Huhtikuussa 2023 käynnistynyt NEPU-hanke kehittää materiaalia ja tuottaa tietoa neurokirjon uusparien sekä heitä työssään kohtaavien ammattilaisten tueksi. Keväällä 2025 kysyimme perheitä kohtaavilta ammattilaisilta, kuinka hyvin he tunnistavat neurokirjon piirteitä sekä uusperheiden dynamiikkaa, millaista tukea he voivat tarjota ja millaista tukea he itse tarvitsevat. Vastaukset avaavat ikkunan nykyjärjestelmän vahvuuksiin ja puutteisiin – sekä tilaan, jossa perheet usein jäävät yksin.
Miltä näyttää uusperheen arki, kun sen keskellä sykkii neurokirjon rytmi – ja ympärillä tukirakenteet horjuvat? Neurokirjon piirteissä ei ole mitään uutta, eikä uusperhe myöskään ole poikkeus suomalaisessa perherakenteessa. Silti, kun nämä kaksi elämänmuotoa asettuvat samalle kotisohvalle, syntyy kokonaisuus, jota ei ole vielä ehditty ymmärtää tarpeeksi — ei palveluissa, eikä aina edes kohtaamisissa. Uusperheiden monikerroksisuus kohtaa neurokirjon vivahteet: erilaiset rytmit, tarpeet ja vuorovaikutuksen tavat asettuvat yhteiseen elämään. Kiintymys ja kuormitus kulkevat rinta rinnan.
Ymmärrystä, jota ei ehditä soveltaa
Tunnistaminen vaatii tietoa – ja aikaa. Vain noin neljäsosa ammattilaisten kyselyyn vastanneista kertoi, että heidän työssään perhemuotoja tilastoidaan systemaattisesti. Ilman tätä perustietoa perheiden moninaisuus jää helposti näkymättömäksi. Useat vastaajat korostavat tarvetta pidempikestoiselle ja matalan kynnyksen tuelle – erityisesti uusperheen muodostumisvaiheessa, jolloin roolit, rajat ja rytmit etsivät vielä paikkaansa. Liian myöhään tuleva tai katkoksellinen tuki koetaan yleiseksi ongelmaksi: “Osa perheistä kaipaa tukea jo varhaisemmassa vaiheessa, jolloin haasteita ja roolien epäselvyyksiä voi olla eniten.”
Tietoisuus neurokirjon aikuisista nousi kyselyn vastauksissa esiin – mutta neurokirjon pariskunnat, ja erityisesti uusperheet, jäävät vielä usein näkymättömiin. Eräs vastaaja kiteytti tilanteen näin: “Uusperheiden erityispiirteistä varmasti ammattilaisilla on liian vähän tietoa. Palvelu voisi varmasti ottaa tämän paremmin huomioon.” Toinen vastaaja nosti esiin koulutuksen epätasapainon: “Nepsy-koulutukseni oli lupauksista huolimatta vahvasti lapsi- ja nuoriorientoitunutta. Kaipaan lisää tietoa aikuisista, joilla on neurokirjon piirteitä – ja siitä, miten se vaikuttaa perhesuhteisiin.” Useassa vastauksessa korostui ristiriita asiakaskohtaamisten lyhyyden ja tuen tarpeen monimutkaisuuden välillä. Yksittäinen ammattilainen voi toimia neurokirjon uusperheelle tärkeänä tukena, mutta ilman rakenteita ja verkostoja tuki jää helposti tilapäiseksi. Kuitenkin tahto kohdata on olemassa. Tietoa ja välineitä vain tarvitaan lisää. Eräs vastaaja kiteyttää toiveen kirkkaasti: “Neurokirjon ihmiset tulisi ottaa huomioon paremmin koko palvelusektorilla – tietoa pitäisi tarjota pakollisena oppimääränä kaikille ihmistyötä tekeville.”
Kuilu tiedon ja toiminnan välillä – kun tukitarve tunnetaan, mutta resurssit puuttuvat
Valtioneuvoston “Varhaisen tuen tilannekuva ja kehittämistarpeet” -raportti (2024) vahvistaa monia kyselyssä esiin nousseita havaintoja. Raportti tunnistaa varhaisen tuen palveluissa samoja puutteita: resurssit ovat rajalliset, monialainen yhteistyö ontuu, ja erityisesti neuropsykiatrisesti oireilevien lasten ja perheiden tukipolut ovat katkonaisia.
Yhtymäkohdat kyselyn tuloksiin ovat selviä. Myös ammattilaiset toivat esiin, että moni perhe jää ilman oikea-aikaista tai riittävää tukea:“… Olisi kiva, jos olisi tarjota joku linkki, josta perheet voisivat itse etsiä tietoa.”
Samalla raportti korostaa asiakaslähtöisyyden ja alueellisen yhdenvertaisuuden tärkeyttä – mutta kyselyn vastaukset osoittavat, että arjen tasolla tämä ei vielä toteudu. Esimerkiksi neurokirjon erityispiirteet jäävät usein huomiotta, ja uusperhemuodon tunnistaminen ei ole järjestelmällistä. Neurokirjon ja uusperheen risteyskohdassa tuki ei ole vain toivottavaa – se on usein ratkaisevaa. Siksi leikkausten vaikutus tuntuu kentällä voimakkaana jo ennen kuin tilastoista nähdään seuraukset.
Järjestöt kannattelevat – vaikka niiden juurilla jo tuulee
Kyselyyn vastanneet ammattilaiset nostavat toistuvasti esiin järjestöjen merkityksen uusperheiden ja neurokirjon parien tukemisessa. Vastausten perusteella järjestöissä yhdistyvät arjen ymmärrys, vertaisuus ja erityisosaaminen. Lähes kaikki vastaajat jakavat näkemyksen siitä, että järjestöjen asiantuntemusta tarvitaan kipeästi lisää: väitteelle “Tarvitsemme toimintaan lisää järjestöjen tarjoamia palveluita, tietoa ja asiantuntijuutta” annettu keskiarvo on 4,3 / 5.
Vertaistuki saa vastauksissa erityisen vahvan painoarvon. Useat ammattilaiset kertovat, että monelle perheelle vertaisten kanssa jaetut kokemukset ovat ensimmäinen hetki, jolloin oma tilanne näyttäytyy ymmärrettävänä ja yhteisenä. Tämä vähentää merkittävästi yksinäisyyden kokemusta. Siksi toivotaan, että vertaistuki ei olisi vain irrallinen resurssi, vaan rakenteellisesti osa tukipolkua, yhdistettynä ammatilliseen ohjaukseen.
Vertaistuen tarve saa uudenlaisen kaiun, kun sitä tarkastelee yhdessä ajankohtaisten poliittisten linjausten kanssa. SOSTEn syksyn 2024 kannanoton mukaan sote-järjestöjen valtionavustuksia ollaan leikkaamassa jopa kolmanneksella hallituskauden loppuun mennessä. Samanaikaisesti järjestöt kertovat, että joudutaan lopettamaan kokonaisia toimintoja, joiden tilalle ei ole tulossa uusia tukimuotoja. Kentällä järjestöjen tärkeys tiedetään – mutta rahoituspäätöksissä tämä ei näy.
Yhteenveto – tarvitaan tuntoa, tilaa ja tukirakenteita
Kysely tuo esiin selkeän viestin kentältä: uusperhe ja neurokirjo ovat tärkeitä, mutta edelleen usein näkymättömiä ulottuvuuksia. Vastaajat tunnistivat palvelujärjestelmän pirstaleisuuden ja korostivat järjestöjen merkitystä. Lähes kaikki vastaajat ilmaisivat haluavansa lisää koulutusta – erityisesti siitä, miten ohjata perheitä oikeisiin palveluihin ja tukea parisuhteita neurokirjon kontekstissa. Toivottiin myös konkreettista palvelupolkua: “Yksinkertaista palvelupolkua pirstaleiseen tukikenttään.”
Ammattilaiset kohtaavat näitä perheitä arjessa, mutta kokevat, etteivät järjestelmät tunnista eikä tue riittävästi. Tukiverkot rakentuvat usein liikaa yksittäisten työntekijöiden varaan – osaamiseen, persoonaan ja omiin verkostoihin. Samalla kuilu tiedon ja toiminnan välillä kasvaa, kun leikkaukset heikentävät juuri niitä järjestöjä, joita kenttä pitää tukityön kulmakivinä. Perheet elävät moniäänisessä todellisuudessa, jossa tarvitaan aikaa, tilaa ja tietoa, mutta ennen kaikkea inhimillistä kohtaamista. Kyselyn avoimet vastaukset puhuvat halusta kohdata paremmin – niistä toiveista syntyy myös suunta.
NEPU-hankkeen suositukset oikea-aikaisen tuen tarjoamiseen:
- Tunnistetaan monimuotoisuus tietoisesti
- Vakiinnutetaan perhemuotojen tilastointi
- Tuetaan toimintakulttuuria, jossa uusperhe ja neurokirjo eivät ole “lisäosa” vaan osa perustietoa.
- Turvataan järjestöjen mahdollisuudet toimia
- Hallituksen on arvioitava järjestörahoituksen leikkauksien vaikutuksia palvelujen saatavuuteen
- Sote-järjestöjen erityisosaaminen ja matala kynnys tulee tunnistaa juuri näissä teemakokonaisuuksissa.
- Rakennetaan koulutusta neurokirjon parisuhteesta ja uusperhedynamiikasta
- Tuotetaan konkreettista, helposti sovellettavaa materiaalia kentän käyttöön.
- Huomioidaan materiaalin saavutettavuus ja taataan resurssit ylläpitää ja päivittää materiaalia
- Vahvistetaan ammatillisen tuen ja vertaistuen yhdistelmiä
- Tuetaan toimintoja, joissa kohtaavat sekä kokemusasiantuntijuus että ammatillinen ohjaus
- Mahdollistetaan laadukkaan ja turvallisen vertaistuen saatavuus.
- Parannetaan palveluohjauksen saavutettavuutta ja johdonmukaisuutta
- Kehitetään selkeämpiä palvelupolkuja, joissa asiakas ei joudu etsimään tukea yksin
- Tuetaan tiedonvälitystä toiminnanohjausta tukevilla tavoilla esim. verkkosivujen ja digitaalisten palvelukarttojen kautta
NEPU:n kysely nosti esiin ammattilaisten tahtotilan – he haluavat auttaa. Mutta ilman selkeää tietoa, työkaluja ja aikaa, tuki jää helposti sattumanvaraiseksi. Kun resurssit supistuvat ja järjestöjen roolia kavennetaan, yhä useampi uusperhe, jossa on neurokirjon piirteitä, voi jäädä näkymättömäksi. Ehkä tärkein kysymys onkin: millaisen yhteiskunnan me rakennamme – sellaisen, jossa perheiden hyvinvointi on yhteinen investointi, vai sellaisen, jossa se jää yksittäisten työntekijöiden vastuulle.
