Himmelipolulla ei ollut koskaan hiljaista, sillä omakotitalojen pihapiiristä löytyi loputtomasti mahdollisuuksia seikkailuun. Siitä pitivät huolen parhaat kaverukset, pensasaidan molemmin puolin asuvat naapurukset Alli ja Hemppa. Tänäänkin, tavallisena alkukesän hellepäivänä, Alli ja Hemppa pomppivat Allin isän kodin trampoliinilla kuin supernopeat kumipallot.
“Jos me pompittaisiin oikein tosi kovaa, niin päästäisköhän me pihan poikki teidän talon parvekkeelle?” Alli mietti ääneen ja loikkasi korkealle ilmaan. Hymy nousi korviin asti ja pitkä tukka liehui kesätuulessa kuin värikäs leija.
“Ihan varmasti!” Hemppa huusi ja pomppasi perässä. “Varotaan vaan, ettei varpaat kärähdä teidän grillissä!”
Hemppa oli vasta eskarilainen ja muutenkin aika pikkuinen, mutta hyppäsi melkein yhtä korkealle kuin seitsemän ja puolivuotias Alli Adalmiina Koistinen. Se, jos joku oli ihme, sillä Allilla oli erityispitkät jalat ja kädet. Niin isä aina sanoi, kun Alli rutisti kädet hänen ympärilleen halaukseen.
Kaverukset pomppivat vielä kymmenen pomppua kumpikin, kunnes istua pyllähtivät trampoliinin reunalle. Matka naapuritalon parvekkeelle oli keskeytynyt, sillä Allin ja Hempan nenänystyrät oli täyttänyt grillimakkaran herkullinen tuoksu. Tai siis vegenakin, joita Allin isä grillasi pihassa uuden tyttöystävänsä Tuulin kanssa. Aina, kun Tuuli oli kylässä, syötiin jauhelihan ja spagetin sijaan soijasuikaleita, salaattia ja sen sellaista. Jostain syystä isä oli erityisen iloinen aina silloin, kun Tuuli oli kylässä. Nytkin hän oli kietonut molemmat kädet Tuulin ympärille ja suukotti tämän otsaa samalla tavalla kuin hän suukotti Allia ennen nukkumaanmenoa.
Yhtäkkiä Allin vatsassa muljahti ikävästi. Kurkkua alkoi kuristaa ja poskihampaat pureutuivat yhteen, kun hän katsoi isää ja Tuulia.
“Möyriikö sinunkin mahassasi?” Alli kysyi ja katsoi Hemppaa huolestuneena. “Toivottavasti tämä ei ole taas se joku noro, jonka takia en päässyt hiihtolomalla iskän luo.”
“Et voi tulla nyt kipeäksi.” Hemppa sanoi surkeana. “Kenen kanssa mä sitten haen kiskalta kolmen pallon jätskitötterön? Olen odottanut sitä kesäloman alusta saakka.”
”Syömään!” isän huuto keskeytti kaverusten pohdinnat.
Vegenakki näytti oudolta, mutta maistui ihan hyvältä. Tofulla täytetyissä paprikoissa oli puolestaan enemmän mausteita kuin Allin äidin tekemissä, mutta sekin oli silti hyvää. Vähän kuin piparkakuilta maistuvaa kanakastiketta, mutta ilman oikeaa kanaa.
Isäkin tykkäsi paprikoista. Ja voi kun muuten tykkäsikin! Hän kehui makua ainakin satatuhatta kertaa ja joka kerta rutisti Tuulin olkapäätä tai silitti tämän kättä. Yhtäkkiä Allille tuli huono olo. Se oli se sama muljahdus, kuristus ja poskihampaiden puristus, joka häntä oli vaivannut aiemmin. Se ei johtunut tofupaprikoista tai vegenakeista, vaan jostain ihan muusta.
Alli ponkaisi pystyyn ja juoksi lähimpään piilopaikkaan, joka mieleen putkahti. Pihakeinun takana itku poltteli silmäluomien takana niin kovaa, että pari kyyneltä pääsi putoamaan poskelle, vaikka Alli kuinka yritti purra hammasta. Pian Alli tunsi, kuinka isä nosti hänet syliin. Olo parani heti hieman.
“Etkö pitänyt ruoasta, kulta?” isä kysyi ja silitti Allin pitkiä riemunkirjavia hiuksia.
“Pidin.” Alli nyyhkäisi hiljaa. Hän oli hetken hiljaa, mutta jatkoi sitten. “Mutta en siitä, kun sinä pussasit Tuulia ja pidit kädestä. Unohdat minut ihan kokonaan.”
Isän kulmakarvat menivät hetkeksi hassusti kurttuun. Hän näytti miettivän jotain todella tarkkaan.
“Tiesitkö, että suukot ja halit ovat sellaisia, ettei niitä voi koskaan kuluttaa loppuun? Niitä riittää aina sinulle ja Tuulille, koska te olette molemmat minulle rakkaita. Teillä on molemmilla aivan oma ja erityinen paikka minun sydämessäni. Sinulla se on erityispitkä ja Tuulilla vähän erilainen.” isä hymyili.
Alli painoi pään isän olkaa vasten, halasi häntä tiukasti ja huokaisi helpottuneena.
Seuraavana päivänä iltapäivän auringonsäteet hellivät Allia ja Hemppaa, jotka makoilivat trampoliinilla ja lipoivat mehujääpuikkoja.
“Voi kunpa mehujää olisi samanlaista kuin halit ja suukot.” Alli huokaisi. “Silloin se ei koskaan kuluisi loppuun.”
Teksti Priska Autio ja Emma Heinonen.
Kuvitus Tanja Holmberg.
Tarina on alun perin julkaistu Supliikki 1-2023 -lehdessä.