Olen pitänyt itseäni pitkin elämääni surkeana äitinä. En ole pitänyt itseäni oikeastaan kasvattajana lainkaan. Minusta on tuntunut, etten ole noudattanut mitään hyviä ja oikeanlaisia käytäntöjä äitinä. En ole osannut puhua lasteni kanssa riittävästi tunteista, en käsitellä vaikeita perheessä tapahtuneita asioita heidän kanssaan, en antaa elämän eväitä tai jakaa viisauksia. Olen ollut täynnä kaikenlaisia pelkoja. Olen ollut aika ajoin varma, että lapseni syrjäytyvät, keskeyttävät koulun, ajautuvat rikoksiin, väkivaltaan ja päihteiden käyttäjiksi. Kaiken lisäksi, en ole pystynyt kertomaan heille, kuinka paljon olen pelännyt kaikenlaista.
Vanhemmuus on merkillistä. Valitettavan usein ajattelu kulkee niin, että kaikki paha on vanhempien syytä, vanhemmuuden puutetta, kasvattajien taitamattomuutta. Kaikki hyvä on jotain, mihin vanhemmilla ei ole mitään ansiota. Vanhemmuus ei kerrytä myöskään mitään meriittejä nykyaikana. Jos olen kasvattanut liudan omia ja puolisoni lapsia, tämä ei työelämässä tai muualla paina juurikaan mitään. Päin vastoin, ne ovat katkoksia ansioluettolossa. Viisi lasta on lähes häpeä, mistä mieluummin vaikenee. Viisi kultamitalia hiihtokilpailusta saattaa sen sijaan olla jo iso uroteko, se vaatii itsekuria. Viiden lapsen kasvattaminen ei kai sitten vaadi itsekuria?
Uusperheen uroteot? Retki saareen, kaikille eväät ja ruuat pakattuna työviikon päätteeksi tunnissa, lähtö saareen, ja mitään ei puutu. Logistiikka pelaa ja kaikilla on tarvittavat varusteet ja vaatteet päällä sekä ravintoa riittävästi koko päiväksi. Myös ne vaihtokalsarit, jos kuopus pissaa housuun.
Minulle tiuskaisi joku sometuttu kasvatuskeskustelun lomassa, että älä puhu kokemuksistasi. Hiljaa ei somessa juurikaan pidä olla mistään, mutta lapsista pitää olla. Voit perustella asiantuntemustasi tutkintotodistuksilla, pätevyyskoulutuksilla, työelämäkokemuksilla, mutta ei! Et voi ottaa kasvattajana kantaa asiantuntemuksella mihinkään, vaikka olisit pitänyt joukon omia- ja bonuslapsia hengissä aikuiseksi ja kasvattanut heidät tolkun ihmisiksi. Kukaan ei tule kysymään, miten sen teit.
Äitiys on kipeää, koskaan et ole asiantuntija ja aina saatat olla ihan väärässä. Voi olla, että olet tehnyt ihan kaikkesi, ja silti lapsesi eksyy, ei selviä, voi pahoin, putoaa kärryiltä, sairastaa, retkahtaa vääriin seurustelukumppaneihin, ei jaksa opiskella eikä pääse kiinni työelämään, ei löydä omaa paikkaansa. Äitiys on veitsenterällä olemista lopun elämää. Jos tänään lapsellasi meneekin hyvin ja kaikki näyttää hyvältä, voi olla, että huomenna putoaa taivas niskaan. Miten me äidit tähän pystymme?
Rakkaus on nöyryyttä. Nöyryyttä antaa kaikkensa, odottamatta mitään, ja kuitenkin kiitollisena joka hetkestä, kun lapsella on asiat hyvin. Kannustat lasta parhaimpaan, rakastat, raivaat tietä, etkä koskaan tiedä mihin se johtaa, vai johtaako mihinkään.
Aikuistuvien nuorten ja nuorten aikuisten äitinä voin jo nähdä kaikella jälkiviisauden voimalla, että kaikkein tärkeintä oli rakkaus. Ei taitavuus, ei lahjakkuus, ei erinomaiset tiedot, menestyminen. Rakkaus ja hyväksyminen kantaa silloin kun menee hyvin ja se kantaa silloin kun menee huonosti. Se on ainoa eväs, kun maailmoja romahtaa ympärillä. Rakkaus on ainoa voima, kun pelko ja epävarmuus tulevaisuudesta nujertaa.
Muutama Wilma merkintä tai epäonnistuminen ei nujerra äidin voimaa. Äidin virka on rakastaa ja hyväksyä. Äidillä on lupa uskoa lapsiinsa loppuun asti ja nähdä heissä se kauneus, mikä tekee äidistä maailman onnellisimman ihmisen.
Se on suurin äitienpäivälahja, saada olla äiti.
Susanna Airola,
Viiden lapsen ja muutaman bonuslapsen ja -lapsenlapsen äiti ja mami