Kuulemmeko lapsen äänen?

Eeva Kuuskoski
”Lasten tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti.” Tämä lainaus ei ole juhlapuheesta eikä lapsipoliittisesta ohjelmasta, vaan Suomen perustuslaista.

Lapsen oikeuksien yleissopimuksen mukaan lapselle, joka kykenee muodostamaan omat näkemyksensä, on taattava oikeus vapaasti ilmaista näkemyksensä kaikissa lasta koskevissa asioissa.
Nämä lapsen kuulemiseen ja osallistumiseen liittyvät asiat olivat erityisen vahvasti esillä, kun YK:ssa valmistauduttiin lasten erityisistuntoon. Kuten tiedämme, terroriteot pakottivat siirtämään kokouksen syyskuulta mahdollisesti ensi kevääseen.

Tähän asti juuri lapsen kuuleminen, osallisuus ja osallistuminen ovat olleet heikosti esillä käytännön lapsityössä. Meillä Suomessa lakien tasolla tämä lähtökohta on otettu selkeästi huomioon, mutta emme varmasti ole arjen tasolla muita maita parempia. Huolto- ja tapaamisoikeuslaissa huoltajakin on velvoitettu keskustelemaan lapsen kanssa ja kiinnittämään huomiota lapsen mielipiteisiin ja toivomuksiin.

Myös potilaslaki ja uusi sosiaalihuollon asiakaslaki edellyttävät, että alaikäisen potilaan mielipide selvitetään. ja että lasta hoidetaan yhteisymmärryksessä hänen kanssaan. Tämä on vahva viesti meille vanhemmille, mutta myös lapsiammattilaisille ja viranomaisille. Lapset ja nuoret ovat parhaita kumppaneita, kun teemme työtä heidän hyvinvointinsa edistämiseksi. Säädösten kirjaimellinen tulkinta tai lasten iän huomiotta jättäminen merkitsevät aikuisen vastuusta vetäytymistä, jopa suoranaista lapsen hylkäämistä. Iltapäiväkerhoa ei pidä lopettaa sen takia, että lasten mielestä olisi kivempaa kuljeskella vapaasti kaupungilla.

Ei kuitenkaan vielä riitä, että lasta kuullaan. Häntä on myös osattava kuunnella. Emotionaalinen herkkyys kuunnella lasta kasvaa, kun lapselle annetaan aikaa ja tilaa. Olemalla lapsen kanssa ja antamalla hänelle aikaa oppii myös kuuntelemaan. Lapsi välittää käyttäytymisellään myös paljon sanattomia viestejä, jotka eivät pikaisessa kanssakäymisessä välity lainkaan. Esimerkiksi lasten masennus jää edelleen huomaamatta aivan liian usein. Kun lapsi ei aktiivisesti omalla toiminnallaan riko sovinnaisia käyttämissääntöjä, ajatellaan asioiden olevan hyvin. Lapsen oikeuksien sopimuksen toinen ydinvelvoite valtioille on tarjota lapsille oikeudenmukainen osuuden yhteiskunnan voimavaroista. Tämä näyttää jäävän helposti jalkoihin. Näin tapahtui lamavuosien säästötalkoissa. Esimerkiksi käyvät koulujen työolot. Jos niitä verrataan yleiseen työsuojelutasoon; vaaka on aikuisten puolella. Lasten hoitotarpeet saavat usein odottaa liian kauan. Erityisen haastava tässä suhteessa on vahvaan talouskilpailuun ja lyhytaikaisiin voittoihin pohjautuva globalisaatiokehitys.

Lapsella on myös oikeus suojeluun ja huolenpitoon. Lapsi ei ole pieni aikuinen, vaan kasvava ja tarvitseva ihmistaimi, jonka omia oikeuksia on kunnioitettava. Tämä haastaa aikuisen ja vaatii syvää näkemystä lapsuuden ja lapsen olemuksesta. Yhteisön on turvattava lapsen kasvu ja kehitys myös silloin, kun hänen omat vanhempansa eivät siihen kykene. Erityisen vaativaa onkin ratkaista ristiriitatilanteita, joissa lapsen ja hänen vanhempansa oikeudet menevät ristiin. Lapsen yhdenvertaisuus yhteiskunnassa ei toteudu vain lainsäädännön ja sen tulkinnan kautta. Se koskettaa koko yhteiskuntaa, arvojärjestystä ja meitä kaikkia aikuisia. Lapsi tarvitsee kasvattajan; vanhemman ihmisen, hänen aikaansa kotona, koulussa ja lähiympäristössä, aitoa vuorovaikutusta, antamista ja saamista, kykyä myös kuunnella.


Jokaisella lapsella on oikeus hyvään lapsuuteen.

Scroll to top