Lapseni aloittaa koulun, yhdeksän tai kaksitoista, tai sitten kaksikymmentäkaksi vuotta kestävän sarjan opintoja.
Omasta kouluajastani on kauan. Jos pitäisi sanoa, mitä koulu oikein on, olisin hieman hämmennyksissäni. Tiedän, että koulussa opitaan lukemaan ja laskemaan, mutta myös saapumaan tiettyyn paikkaan oikeaan aikaan, ystävystymään ja ottamaan toiset huomioon. Usein siellä opitaan myös asioita, mitä joku voisi pitää ongelmana, olemaan ensi sijassa tyttö tai poika, uskomaan auktoriteettia, hakemaan tietoa tietystä paikasta ja olemaan hakematta sitä toisesta.
Koulu on ihmisen kasvamista, mutta myös ihmisten standardisoimista varten. Koti on kaikilla erilainen, mutta koulun jälkeen kaikkien tulisi hallita samat asiat. Siksi koulussa on kysymys yksilön, perheen ja yhteiskunnan suhteesta.
Uusperheen osa-aikaisänä mietin joskus hieman huolissani kaikkea sitä mutkikasta, jota eri taloissa kasvava lapsi näkee. Yhdessä kodissa on ehkä tiukempi kuri, toisessa löysempi. Yhdessä syödään tuota ruokaa, toisessa tätä, yhdessä isä ostaa ehkä jotain, mitä äiti kieltäytyy ostamasta.
Uskon, ja ehkä jopa tiedän, että jos lapsi saa riittävästi rakkautta ja hyväksyntää, hän pärjää, sama se, onko hänellä yksi vai kaksi kotia. Silti olen iloinen siitä, että koko kasvatustehtävä ei ole vanhempien vaan siihen osallistuu koko yhteiskunta. Että jokaista virhettämme paikkaa kaikki se, mitä lapsi kokee kodin ulkopuolella.
Joskus koko kylä kasvatti, nyt kylän tilalla on koulu. Mutta toisin kuin kylä, jonka raiteilla kierteli vanhoja ja nuoria, hulluja ja humalaisia satunnaisessa suhteessa, on koulu myös byrokraattinen, opetussuunnitelmien ja ministeriöiden ohjaama, alituisesti kehitettävä laitos. Siksi ei ole aivan turha kysymys, mitkä asiat opimme koulua, ja mitkä elämää varten.
Kun olen tutkimushankkeissani tehnyt yhteistyötä koulujen kanssa, on kunnioitukseni suomalaista opettajakuntaa kohtaan kasvanut.
Olen tutustunut ihmisiin, jotka pitävät työstään ja suhtautuvat vakavasti lapsiin. Olen nähnyt myös turhautumisen jatkuviin uusiin digiloikkiin, ilmiöpohjaisiin oppimisiin ja muihin byrokraattisiin koodisanoihin, jatkuvaan kehittämiseen, jossa keskiössä on järjestelmä eikä ihminen. Olen kuullut ahdistuneen kyselyn siitä, missä ovat kädet ja sydämet, joita lapset tarvitsevat enemmän kuin tietokoneita ja uudenlaisia ergonomisia koululuokkia.
Kun jätän lapseni koulun ovelle, alkupäähän sitä pitkää tietä, jonka kaikki kulkevat, en tiedä, onko heidän elämänsä loppupuolella moniakaan asioita, joista nykyisin puhutaan. En tiedä, onko olemassa talouskasvua, tietoyhteiskuntaa, tuottavuusloikkaa tai napajäätiköitä. Sen tiedän, että jos on olemassa ihmisiä ja ihmiskunta, tarvitaan yhä vielä niitä, joilla on aikaa olla lapsen kanssa, kuunnella hissukseen.
Onko sille tilaa koulussa, ja koulun jälkeen, siitä riippuu tulevaisuutemme.
Janne Saarikivi on Helsingin yliopiston fennougristiikan professori, etymologi, kirjailija, tutkija ja uusperheen osa-aikaisä.