Elämästä on tullut suorittamista. Ymmärsin tämän ollessani erään ystäväni järjestämissä juhlissa. Sivusilmällä kuuntelin erään naisen esitelmää oman poikansa saavutuksista ja monista harrastuksista. Ensimmäinen ajatus oli, että koska hänen 10-vuotias poikansa ehtii elämään? Joku vieressäni pukee ajatukseni sanoiksi ja tuhahtaa ”Onkohan ton pojan vanhemmat nähneet toisiaan muutamaan viikkoon?” Vanhemmuudestakin on tullut suorittamista ja siinä sivussa parisuhdekin jää jalkoihin. Seuraava ajatus oli, että nainen on selvästi unohtanut myös itsensä.
Moni uusperheellinen joutuu etsimällä etsimään omaa aikaa. Uusperheiden ajankäyttö on taitolaji. Pitää muistaa huomioida puolisoa, omia lapsia, bonuslapsia ja sen lisäksi vielä perheen koiraa. Kaiken lisäksi oma exäkin soittelee ja uuden puolison exä varmistelee päivittäin miten hänen lapsensa voivat. Ja sitten on ne lasten harrastukset. Missä kohtaa on soveliasta pyytää omaa aikaa? Onko oman ajan ottaminen itsekästä ja missä ihmeen välissä sitä ehtii ottamaan?
On päivän selvää, että uusperheissä vanhemmat väsyvät. Joskus tuntuu siltä, että velvollisuudet repivät ihmisen kahtia. Kiireestä on tullut uusi normi ja vanhemmuus on perinteisissä ydinperheissäkin suorittamista. Omalla vastaanotollani käy paljon perheenisiä ja äitejä joilla ei ole omaa aikaa. Surullisen usein kyse on vielä siitä, että puoliso ei hyväksy parisuhteen toisen osapuolen menoja ja harrastuksia. Syyllisyys ja huono omatunto ovat tunteita joita jokaiset vanhemmat tuntevat ajoittain. Ehtiikö antamaan lapselleen tarpeaksi huomiota. Entä miten se bonuslapsen kanssa pitäisi toimia. Perhe on uusparisuhteessakin helposti keskiössä. Kaiken tämän rumban keskellä ihminen unohtaa itsensä, mutta lapset muistuttavat olemassa olostaan ja oma todellisuus muodostuu vain muiden huomioimisesta. Kun yksilön elämä täytyy muiden huomioimisesta, niin jossain vaiheessa tulee väistämättä seinä vastaan ja se heijastuu kaikkeen ja ensimmäisenä lähellä oleviin ihmisiin. Itsestäkin on pidettävä huolta.
Parisuhde ei saa olla vankila. Omaa aikaa on osattava ottaa. Uusperheen arki voi joskus tuntua ylivoimaiselta, mutta se ei ole rakettitiedettä. Siinä missä uusperheiden ajankäyttö on taitolaji, niin on myös armollisuus itseä kohtaan. Uusparisuhteessa se armollisuus ja terve itsekyyskään ei aina riitä, vaan tarvitaan myös luottamusta ja toisen kunnioittamista. Pitää opetella sanoittamaan omat toiveensa ja tunteensa. Kyse on tasapainosta. Siinä missä omat menot eivät saa mennä perheen yhteisen hyvinvoinnin edelle, niin ei perhekään saa imeä kaikkia voimia. Omien unelmien tavoittelu ei saa jäädä perhearjen jalkoihin.
Luottamus ja avoimuus on äärimmäisen tärkeää. Olen monesti sanonut tuttavapiirissäkin oleville pareille, että hyväksykää toistenne menot. Antakaa toisen mennä. Luvatkaa toisillenne, että puhutte avoimesti väsymyksestä. Opetelkaa kertomaan tunteistanne. Myös niistä joista aiheutuu syyllisyyttä, kuten siitä, että oma bonuslapsi ei aina tunnu lempilapselta. Älkää kyseenalaistako toisen tapaa ladata akkujaan. Ostakaa salikortti. Sulkeutukaa vessaan lukemaan Hesaria 20 minuutiksi. Lähtekää lähikapakkaan muutamalle oluelle. Kieltäytykää kotitöistä. Käykää lenkillä. Sisustakaa. Kutokaa. Ainoa sääntö on, että tehkää sitä mistä tulee hyvä mieli. Levännyt vanhempi jaksaa enemmän. Itsenäisyytensä parisuhteessakin säilyttävä puoliso jaksaa rakastaa aidosti.
Petteri on Porissa työtään parhaansa mukaan tekevä työnohjaaja, yksilö- ja pariterapeutti ja uusperheneuvoja. Persoonaan sisältyy ehtymätön kiinnostus ihmisten auttamista kohtaan ja ei kovin suomalainen tapa puhua liian syvällisesti tunteistaan , joskus jopa ventovieraille (halusivat he sitä tai eivät) sekä paikoitellen jopa rasittavan positiivinen elämänasenne. Petteri on myös ns entinen leski ja täten myös uusperheellinen. Perheeseen kuuluu 3 lasta, vaimo ja koira.