Tahattomat ja tahalliset siviilisäädyn muutokset

(Ja hommahan lähtee etenemään kutakuinkin näin, jos nyt tässä lyhyesti ja karusti kuvaamme parisuhteiden keskellä sompailuamme nopealla pikakelauksella.)

Ensirakkaus

Nuorena ihastuminen ja rakastuminen on jotenkin niin yksinkertaista ja helppoa. Sitä alkaa katsella sillä silmällä vaikkapa luokkakaveria ensiksi salaa, sitten huomaa hänen vilkuilevan itseään salaa. Kohta ollaan jossain samoissa luokkabileissä ja vilkuillaan taas salaa. Sitten jo aletaankin tapailla ja kohta seurustellaan. Seurustelun aloitusta ei sen kummemmin pohdita ja pyöritellä. Toinen on kiva, se nauraa hauskasti, se on kaunis / komea ja asia on sillä selvä. Mä rakastan tota ja se rakastaa mua, aletaan siis olla yhdessä. Mitäs tätä sen kummemmin spekuloimaan. Ei mietitä toisen ammatillista statusta, ei taloudellista puolta, ei yhteen muuttamista. Asia on varsin yksinkertaista tässä vaiheessa. Me rakastetaan toisiamme ja aletaan siis olla yhdessä. Suudelmat maistuvat Hubbabubalta. (Nuorille lukijoille tiedoksi, että se oli varsin suosittu hyvänmakuinen, isotyynyinen purukumimerkki villillä 80-luvulla, kun kaikilla oli olkatoppaukset ja pöyheät hiukset / takatukka ja yleensä ottaen kaikki oli muutenkin vielä niin hyvin).

Kun tätä ensimmäistä vakavaa ihmissuhdetta aletaan elää yhdessä, niin suhteen osapuolet eivät edes kyseenalaista sitä, etteikö heidän rakkaustarinansa kestäisi heidän elämänsä loppuun asti. Kaikki sadut joita meille luetaan, kun olemme pieniä, etenevät aina niin, että prinsessa kohtaa prinssin ja kohta hääkellot jo soivat ja niin he elelevät onnellisina elämänsä loppuun asti, the end. Mutta syötetäänkö meille jo lapsesta puppua ja pajunköyttä? Ovatko nämä sadut vaan epärealistista hömppää? Näin uusperheilun kokemusasiantuntijana voisi tässä kohtaa kyynisesti vastata, että kyllä. Nuo sadut ovat puhdasta hömppää. Samalla kuitenkin sisällä oleva romantikko huutaa suureen ääneen, että aina pitää uskoa sen suuren ainutkertaisen ensirakkauden kestävyyteen.

Ja onneksi meillä kuitenkin on tämä onnellisuusteoria päässämme, ehkä ruusunpunaisetkin silmälasit päässämme, kun parisuhteeseen nuorena heittäydymme. Toisenmoisissa karun realistisissa mielikuvissamme taitaisi nimittäin maailman väkiluku aikamoisella vauhdilla alkaa vähenemään, kun emme enää uskoisi ydinperheen pysyvyyteen ja liittojemme iankaikkiseen kestävyyteen ajatuksella; kunnes kuolema meidät erottaa.

Avioliitto

Koska useimmilla meillä on tahto saada lapsia ja koska papin aamenkin on sanottu, niin tämä uusi vasta perustettu perhe alkaa enemmän tai vähemmän suunnitellusti toteuttamaan tuota alkukantaista tarvetta omista jälkeläisistä. Joskus jälkeläisten alkuun saaminen tapahtuu nopeasti, joskus taas tarvitaan apua lapsen alkuun laittamisessa. Kun raskaustesti lopulta näyttää sinistä viivaa, pieni perhe on onnesta sykkyrällään. Ja taas kaikki tulevaisuus nähdään niin ruusunpunaisena ja vaivantuoksuisena. Kukaan ei tässä vaiheessa kerro, että oikeastaan maailma tuoksuu tästä eteenpäin vain vauvankakalle, äidinmaidolle ja buklulle. Ja kun tähän päälle lyödään vielä yölliset heräämiset, tolkuton väsymys, mahdollisesti koliikki ja ehkäpä vielä kaupan päälle masennusta, alkaakin perhe olla pikkuhiljaa valmista kauraa kuittaamaan avioeropapereita. No juu, juu, tässä kirjoittaja nyt vähän oikaisee, mutta mennään nyt vaan täyttä höyryä eteenpäin.

Vauvan vanhetessa toinen vanhemmista jää kotia ja yhtäkkiä työssä käyvä huomaa katsovansa ensirakkauttaan aivan uusin silmin. Kotona odottaa itkevä vauva ja puoliso lököverkkareissaan, tukka rasvassa, silmät punaisina silmäpussit roikkuen. Koti on kaaoksessa, vaipparoskis haisee ja seksiä ei ole ollut sitten lapsen syntymän. Työssäkäyvä huomaakin yhtäkkiä alkavansa työpaikalla vilkuilemaan sitä viereisen osaston mielenkiintoista uutta työntekijää ja pikkujouluissa tilanne eteneekin sitten ei toivottuun suuntaan tai toivottuun, riippuen siitä mistä näkövinkkelistä asiaa katsoo ja kohta työpaikkaromanssi roihuaakin kopiohuoneessa niin että kopiokone rytkyy. Ennen pitkään työssäkäyvä huomaa viettävänsä enemmän ja enemmän aikaa työpaikalla ”ylitöissä” ja keskusteluyhteys puolisoon katoaa ja kohta sitten oikeasti kuitataan ne avioeropaperit.

(Edettiinpä hurjaa vauhtia tämä avioliitto läpi, mutta toivottavasti pysyitte mukana ja nyt pitäkää penkistä kiinni, koska vauhti vaan hurjenee.)

Yksinhuoltajuus

Jaahas näin alkaakin sitten uusi vaihe elämässä ja siviilisäädyn kohdalla lukee veroilmoituksessa eronnut. Oli avioerossa ollut sitten ihan kumpi vaan osapuoli, siis eroa tahtonut tai jätetty, se ei ikänä ole kummallekaan helppo ratkaisu. Aluksi eroa halunnut voi kokea onnen tunnetta, mutta pian sitä saattaakin huomata, ettei se ruoho olekaan sen vihreämpää aidan toisella puolella.

Ensiksi voi tuntea vau-tunnetta siitä, että saa olla vaikkapa joka toinen viikko vain aikuinen ja ns. vapaa ja olla isä / äiti sitten vain joka toinen viikko, mutta tämä illuusio on harhaa. Karu arki raapii jo harmaana omasta kodistaan muuttaneen kerrostaloasunnon ovea. Sitä ehkä aluksi bilettää ankarasti ja nauttii ns. vapaudestaan ja uusista ihmissuhteista, mutta aika nopeasti tuo karu arki pääsee kerrostaloasunnon ovesta sisään ja lyö silmille. Muut ystäväperheet ovat kiinni omassa perhe-elämässään, bilekavereita ei ehkä löydy, tai sitten niitä löytyisi aina silloin kun on oma viikko lapsen / lasten kanssa. Osa kavereista on jäänyt pois elämästäsi, koska he ovat eksäsi kautta tulleet sinun elämääsi ja eron jälkeen kuuluvat tietenkin eksäsi omaisuuteen. Kun oma viikko lasten kanssa päättyy, saattaa tuntua, että yksinäisyys ja seinät kaatuvat päälle ja yksinhuoltaja turvautuu yksinhuoltajan pillimehuun aina vaan useammin ja useammin. Vapaaviikolla ei enää kohta huvitakkaan lähteä radalle uutta kumppania metsästämään, koska yhden yön suhteet eivät enää vaan nappaa. (Ai mikä yksinhuoltajan pillimehu? Otetaan viinipönikkä, tökätään siitä pilli läpi ja nautitaan.)

Uusiin ihmisiin on vaikea tutustua, tuntuu haastavalta aloittaa uutta ihmissuhdetta, koska ei halua tuoda uutta ihmistä lastensa elämään. Ehkäpä sitä on nyt tullut jotenkin kriittisemmäksikin kuin nuorempana? Mutta miten tutustuu yksinhuoltaja sitten toiseen aikuiseen, kun vihdoin alkaa haaveilla taas parisuhteesta? Rohkeneeko edes ottaa sitä uutta askelta kohti rakkautta vai vetäytyykö esim. lasten taakse todeten, että uudelle ihmissuhteelle on tilaa vasta sitten kun ne ovat isompia? Uskaltaako enää edes mennä rakastumaan, kun on jo kerran saanut siipeensä? Eksän kanssa välit saattavat olla kireät ja hänen kanssaan säätäminen lasten asioista kuluttaa mahdollisesti voimavaroja. Uutta ihmissuhdetta ei ehkä halua elämäänsä juuri näistä syistä. Mutta sitten vaan yhtenä päivänä elämään kävelee Se Uusi Ihminen.

Rakastuminen aikuisena

Ja hommahan etenee nyt sitten näin. Huomaat tuon toisen ihmisen. Hänen juttunsa ovat hauskoja, ja voi miten hän puhuukaan viisaita. Yllätät itsesi katselemasta häntä salaa ja huokailet, että onpa ihana. Tajuat, että olet rakastunut ja toivot, että hänkin rakastuisi sinuun. Sydämesi pamppailee rinnassasi. Ja sitten huomaat, että tuo toinen katsoo sinua vähän liian pitkään ja sinussa herää pieni toivonkipinä, että ehkäpä hänkin on kiinnostunut juuri sinusta? Hän alkaa hakeutua seuraasi, teette tikusta asiaa ja niin huomaatte viihtyvänne yhdessä. Ehkäpä hän kohta ehdottaa tapaamista ja päng sydämesi räjähtää, kun tajuat, että hänkin on kiinnostunut sinusta! Ja että hän vieläpä ihan rakastaa sua. Olo on kuin 15-vuotiaalla teinillä. Vatsassa pyörii perhosia ja jalat menevät veteläksi onnesta.

Koska kuitenkin olette nyt viisaita aikuisia ja kaikesta edellisestä elämästänne oppineita, niin päätätte edetä hitaasti. (Tässä kohtaa kirjoittaja repeää nauramaan ja toteaa että, joopa joo ja jos emojit olisivat tässä blogissa käytössä hän tökkäisi tähän vielä naurunaaman perään). Varastatte salaa yhteisiä hetkiä, koska ette vielä tohdi esitellä lapsille vieraita ihmisiä näin pian eron jälkeen. Kohta huomaatte, että yhteisten hetkien löytäminen on hyvin haastavaa, kun molemmilla on jo lapsia edellisistä liitoistaan. Ikävän määrälle ei ole rajaa, kun ei voi viettää yhteisiä hetkiä oman rakkaansa kanssa silloin kun tahtoo. Päätätte, että lapsenne saavat nyt tutustua tähän uuteen aikuiseen ja yksi ilta sitten vaan tämä uusi aikuinen esitellään lapsille ja kaikki meneekin loistavasti. Hän on ollut fiksu ja tuonut lapsillesi tikkarit ja lahjonta uppoaa välittömästi ja tämä uusi aikuinen on lapsiesikin mielestä tosi kiva ihminen. Uusi aikuinen tykkää luonnollisesti myös sinun lapsistasi, joten voitte hyvin jatkaa vaaleanpunaisessa hattarassa oleilua. Sama operaatio tehdään vielä toiseen suuntaan ja saat tutustua hänen lapsiinsa, jotka myös luonnollisesti ovat hurjan söpöjä ja onni kukoistaa. Kohta lapset tutustuvat toisiinsa vaikkapa Linnanmäellä yhteisen hauskanpidon lomassa ja voi miten hyvin hekin tulevat juttuun toistensa kanssa. Onnellisuuden määrällä ei ole rajaa. Ja tässä onnen huumassa päässänne syttyy kuningasajatus; muutetaanpa yhteen ja aletaan uusperheilemään!

Uusperhe

Laitetaan siis koko pakka yhteen ja näin muodostuu uusperhe, joka tässä esimerkissä muodostuu kahdesta aikuisesta, neljästä lapsesta ja sitten tietenkin olkapäiden takaa kurkkivista uteliaista eksistä ja sukulaisista. Yhteen muuttaessa ainakin toisen osapuolen lapset joutuvat kenties muuttamaan pois entisestä kodistaan ja uudessa kodissa alkaa huonejako. Koska kaikille ei ole omaa huonetta päätätte, että molempien tytöt voivat nukkua samassa huoneessa ja pojat saavat omat huoneet. Onnellinen rakkaudellinen uusperheen kuherruskuukausi on menossa ja kaikki on vain yhtä auringon paistetta ja lettuja kera mansikkahillon ja kermavaahdon. Tässä on nyt iso onnellinen uusperhe. Koko tämän hötäkän keskellä saattaa muuten unohtua kokonaan lasten mielipiteiden huomiointi. Tahtovatko he uusia sisaruksia, tahtovatko he muuttaa ja tahtovatko tytöt edes asua samassa huoneessa? Mutta tälle pohdinnalle ei ole aikuisten päässä nyt onnen keskellä tilaa. Eteenpäin mennään nyt ruusuntuoksussa.

Yhteen muuttamisen alkuideana oli ehkä se, että saadaan elää perheenä ja nähdä toista joka päivä niin, että toinen on ihanana olentona läsnä omassa arjessa jatkuvasti. Mutta, mutta. Kohta huomataan, että tässähän on jouduttu keskelle älytöntä tosielämän Tetristä. Arki pitää nyt rakentaa lasten mukaan. On sinun lapset ja minun lapset ja heidän olemisensa eksien perheissä. Homma pitää saada jotenkin järkevästi toimimaan. Äkkiä huomataan, että jomman kumman lapset ovat koko ajan läsnä, eikä yhteisiä kaksin olemisen hetkiä enää ole. Lapsilla on nyt kaksi kotia ja kaikkien kolmen perheen arjen sääntöjä on haastavaa saada toimimaan hyvin yhteen. Ja auto! Enää ei mahduta normi perheautoon vaan tarvitaan 7-paikkainen tila-auto. Rahaa palaa. Samoin matkustaminen ison perheen kanssa on kallista. Rahaa palaa. Taloudenhoitoonkin uppoaa paljon rahaa, koska nythän sylissä on yhtäkkiä suurperhe. Rahaa palaa. Jos raha-asioiden jakamisesta ei ole tehty järkevää sopimusta voidaankin kohta puolen alkaa vääntää talousasioista.

Lapset ovat saattaneet tulla siihen tulokseen, että toisen perheen lapset ovat ällöttäviä ja heitä ei tämä uusperheily nyt kyllä oikeastaan enää edes huvita, joten myös sillä suunnalla alkaa onneen tulla säröjä. Mutta koska ollaan päätetty olla onnellisia ja tähän suhteeseen nyt oikeasti satsataan ja ennen kaikkea koska tässä suhteessa nyt sitten kanssa onnistutaan, keksitäänkin sitten tässä kohtaa hyväksi ratkaisumalliksi mikäpä muukaan kuin se, että päätetään tehdä yhteinen lapsi! Ja kuinka ollakaan sininen viiva ilmestyy raskaustestiin välittömästi. (Ok, tiedättekin jo ehkä mihin suuntaan kirjoittaja tätä juttua lähtee nyt lakonisesti ohjaamaan, mutta yleisenä muistutuksena, että vauva-aika voi oikeasti olla hyvinkin antoisaa ja onnen täytteistä aikaan ja uusperheessä onni kukoistaa oikeasti siinä kuin muissakin perhemuodoissa, mutta tarina jatkuu nyt tätä samaa rataa, koska juna on jo aikaa sitten lähtenyt raiteilta). Ja tässä kohtaa fiksu lukija huomaakin, että tarina kuulostaa ihan just kohta hetken aikaa aivan uusinnalta. Toistolta, joka jokunen hetki sitten oli näiden kahden aikuisen edellistä elämää.

Uusperheen arki oltiin sitten avo- tai avioliitossa

Raskaustesti näyttää nyt siis sinistä viivaa ja iso perhe on onnesta sykkyrällään. Ja taas kaikki tulevaisuus nähdään niin ruusunpunaisena ja vaivantuoksuisena. Kukaan ei tässä vaiheessa muista, että oikeastaan maailma tuoksuu tästä eteenpäin taas vain vauvankakalle, äidinmaidolle ja buklulle. Ja kun tähän päälle lyödään vielä yölliset heräämiset, tolkuton väsymys, mahdollisesti koliikki ja ehkäpä vielä kaupan päälle masennusta, alkaakin tämä uusi perhe olla pikkuhiljaa valmista kauraa kuittaamaan avioeropapereita.

Vauvan vanhetessa toinen vanhemmista jää kotia ja yhtäkkiä työssä käyvä huomaa katsovansa rakastaan aivan uusin silmin, kotona odottaa itkevä vauva ja puoliso lököverkkareissaan, tukka rasvassa, silmät punaisina silmäpussit roikkuen. Koti on kaaoksessa, vaipparoskis haisee ja seksiä ei ole ollut sitten lapsen syntymän. Työssäkäyvä huomaakin yhtäkkiä alkavansa työpaikalla vilkuilemaan sitä viereisen osaston mielenkiintoista uutta työntekijää ja pikkujouluissa tilanne eteneekin sitten ei toivottuun suuntaan tai toivottuun, riippuen siitä mistä näkövinkkelistä asiaa katsoo ja kohta työpaikkaromanssi roihuaakin kopiohuoneessa niin että kopiokone rytkyy. Ennen pitkään työssäkäyvä huomaa viettävänsä enemmän ja enemmän aikaa työpaikalla ”ylitöissä” ja keskusteluyhteys puolisoon katoaa ja kohta sitten oikeasti kuitataan ne avioeropaperit. Tässä kohtaa toisen aikuisen mieleen palautuu erään viisaan ystävän sanat: ”Ongelmien määrä on aina vakio.” Näin tulee tästäkin suhteesta sitten loppu, ei taida olla enää uuteen hoppu? Itsekseen miettii jälleen kerran, että mihin ihmeeseen se alun ruusunpunainen hehku katoaa? Mutta, mutta show must go on!

Uusi uusperhe

Tässä kohtaa ihmiset lähestyvät jo tavallisesti ehkä viiden kympin ikää. Ja siinä iässähän ollaan tunnetusti viisaita ja harkitsevia aikuisia. Tulevan uuden uusperheen osapuolten lapset ovat jo parikymppisiä tai ainakin lähellä tuota. Nyt näillä aikuisilla on oikeasti mahdollisuus alkaa rakentaa kahden aikuisen uusperhettä, perhettä, jossa osapuolten lapset vain ns. vierailevat heidän kotonaan. Rakkauden huuma ei kuitenkaan ole sitten nuoruusaikojen laimentunut vaan rakastuminen tuntuu sydämestä nivusiin asti hurmaavana ihanana vaaleanpuneisena aaltona. Ja miten kahden aikuisen rakkaus onkaan upea tunne. Enää ei mukana ole nuoruuden kotkotuksia. Pahimmat luonteiden säröt ovat jo hioutuneet ja edelliset ihmissuhteet koulineet näistä kahdesta aikuisesta suunnattoman upeita ja tasapainoisia parisuhteilijoita.

Koska kaikki lapset ovat jo lentäneet pesästä, päättää tämä kahden aikuisen uusperhe onnensa huumassa hankkia kotiinsa pienen koiranpennun elämäänsä sulostuttamaan. Koiranpennuthan ovat tunnetusti lutusen ihania ja pehmeitä karvakasoja, jotka vaan nuolevat kasvoja ja keskittyvät söpöilemään. Tässä kohtaa pentuajan kokeneet ihmiset varmaankin repeävät nauramaan. Totuus on nimittäin se, että jatkossa koti haisee koirankakalta, aamuisin huomaa astuvansa paljain jaloin pissalätäkköön ja nukkuminen taas on aivan yliarvostettua puuhaa. Pieni pentu herättää 2-3 kertaa yössä pissalenkille ja uskokaa kokemuksen syvää rintaääntä, niin viisikymppinen ei enää nyt vaan oikeasti jaksa herätä montaa kertaa kesken yöuniensa ilman, että tuo touhu alkaa näkyä hänessä. Ihminen nuutuu väsymyksestä, tukka harittaa, silmät verestävät, silmäpussit valuvat pitkin poskia ja aamulla on hyvä, jos edes jaksaa vetää verkkarit jalkaansa. Väsymys tekee ihmisestä kärttyisen ja kohta nuo kaksi aikuista huomaavat kinaavansa täysin tyhjänpäiväisistä asioista.

Kun toinen osapuoli lataa akkuja kotonaan ulkoiluttaa toinen tuota syötävän lutuisen näköistä koiranpentua ulkona. Tuo toinen aikuinen luonnollisesti lataa viimeiset voimanrippeensä ja sukii hiuksensa ja pukeutuu asiallisesti siirtyessään pennun kanssa ulkoilmaan. Pieni koiranpentu vetää uusia ihmisiä puoleensa kuin hunaja mehiläisiä. Myös pari katua tuonnempana asuva collien omistaja huomaa uuden pennun omistajansa ulkona. Luonnollisesti he vaihtavat muutaman sanan koiraihmisiä kun kumpikin ovat. Kohta pentua pitääkin sitten ulkoiluttaa useammin ja useammin ja miten ollakaan pennun ja collien lenkkireitit alkavat yhä useammin osua yhteen…

Mira Eriksson-Erkkilä on 49-vuotias porvoolainen sosiaalialan ammattilainen ja uusperheellisyyden kokemusasiantuntija. Perheeseen kuuluvat aviomies, kaksi kissaa ja saksanpaimenkoira. Lapset asuvat jo omillaan. Harrastuksena pappamopoilu, moottoripyöräily ja saksanpaimenkoiran kanssa lenkkeily.

Scroll to top