Luen ystäväni Hanna Parviaisen blogia. Tykkään hänen tavastaan kirjoittaa suoraan huumoria unohtamatta elämästään pikkuisen pojan yksinhuoltajana. Kun luin hänen seuraavan bloginsa, se sai minut pohtimaan tuota tämän blogini otsikossa olevaa kysymystä. Milloin on lupa rakastua uudelleen? Mutta ennen kuin pureudun kysymykseeni tarkemmin lue sinäkin Hannan blogi, jonka hän julkaisi 6.9.2019. Hänen luvallaan lainaan hänen tekstinsä tähän ihan suoraan.

”OLIPA KERRAN PÖRRÖINEN PERHE”

Pikkukundin ja yh-äidin eloa Uudellamalla. Kipeää ja rehellistä pohdiskelua avioerosta ja sen vaikutuksista molempien elämään. Arjelta maistuvaa hömpöttelyä ja kaikelle virnuilua – aina kuitenkin eniten itselle.

EROLAPSEN LAUANTAI

Kesken lauantaiaamun piirrettyjen hän kiipeää syliini istumaan ja tapittaa minua silmiin. “Miksi te erositte?”

Kysymys yllättää minut täysin. Aiheesta on keskusteltu kyllä paljon viime aikoina, mutta noin suora ja hyvä kysymys noin pieneltä pääsee silti iskemään kuin kirves päähän.
Kyyneleet kihoavat silmiini. Nielen ne pois ja tyyneytän olemustani, mutta pääni sisällä itken. Miten voisin vastata, kun en oikein tiedä itsekään. Miten osaisin selittää asiaa 4-vuotiaalle, miten sanoittaisin loukkaamatta ja mustamaalaamatta toista vanhempaa, mutta silti valehtelematta?
Sönkötän vastaukseksi jotain ja lapsi kyllästyy. Joko hän tajuaa jollain lapsen viisauden universaalilla tasolla, että välttelen vastausta, tai sitten hän vain ikäisilleen tyypillisesti tyytyy ekaan vastaukseen ja pyytää saada muroja.

Sitten kohta hän jatkaa: “Mulla on koko ajan ikävä iskää. Ja kun oon siellä, mulla on ikävä sua. Iskää, sua, iskää, sua, iskää, sua, iskää, sua.”
“Niin, rakas. Mä ymmärrän.”

Miten voisin ikinä edes kuvitella uutta parisuhdetta elämääni. Miten ketään voisi päästää tähän, näin aran ja herkän asian keskelle. Miten voisin koskaan enää laittaa lastani siihen tilanteeseen, ettei suhde onnistukaan ja hän joutuu jälleen pettymään? Kaikki eivät ole osanneet kunnioittaa lastani oikein. Sitä en voi enää koskaan sallia.

Teen parhaani luodakseni lapselle turvallisen kodin ja lapsuuden tästä kaikesta rikkonaisuudesta huolimatta. Rakastan hänet täyteen ja silitän aikuiseksi saakka. Sanoitan tunteita, kerron monta kertaa päivässä, että rakastan ja että hän on hyvä ja riittävä ja kertakaikkisen ihana juuri tuollaisena kuin on. Haen meille kaiken avun mitä tarvitsemme ja koitan olla paras äiti mitä voin olla, sillä parhaan hän ansaitsee – tuo pieni urhea poika, joka on jo niin paljon elämässään kokenut, vaikka on vasta niin pieni.


Siitä huolimatta en koskaan voi täyttää ikävän aiheuttamaa aukkoa. Se minun on ollut pakko hyväksyä. En voi olla molemmat vanhemmat, voin olla vain Äiti. Oma itseni, tällainen vajaa ja keskeneräinen. On vain pakko porskuttaa eteenpäin ja nauttia ilon aiheista, vaikka lapsessa ikävän suru onkin.
Tänään lapsi lähtee yökylään serkkuni perheen luo. He ottavat lapsen avosylin vastaan ja se on liikuttavan ihanaa. Lapsi pakkaa mukaansa Hulk-nuken ja Petteri Pandan, ja lupaa olla kiltisti ja antaa perheen äidin pestä hampaat kunnolla. Hän on aivan ihana, ja minä olen aivan super-onnekas kun suku on niin mahtava ja rakastaa kakaraani!

Rakkaudella, Pikkukundini ja Minä

ps. Entä minä? Mitä aion tehdä lapsivapaallani? En tiedä vielä. Ehkä menen kavereiden kanssa mökille paistamaan makkaraa, tai sitten vain tuijotan seinää. Mutta voin valita! Se on mahtavaa!”

Hanna pohtii kirjoituksessaan montaa erovanhempaa koskettavaa asiaa, itse käyn nyt pohtimaan tuota, milloin eron jälkeen on lupa rakastua? Kysymys ei ole lainkaan helppo ja yksinkertainen kuten Hannakin blogissaan toteaa. Ja kysymykseen ei varmasti ole vain yhtä oikeaa ratkaisua. Voi jopa olla, ettei oikeaa ratkaisua edes ole. Jotenkin luulen, ette erossa on kuitenkin aina joku joka kantaa syyllisyyden ja surun viittaa harteillaan. Pohdinnoissani käsittelen eron jälkeisiä suhteita puhtaasti aikuisten näkövinkkelistä jättäen näin lasten ajatukset ja tunteet pois.

Tänä päivänä avioerot ovat yleisiä ja eroaminen ei ole enää tabu, kuten ammoisina aikoina. (Vuonna 2018 avioeroon päättyi yli 13 000 avioliittoa. Lähde: https://www.stat.fi/til/ssaaty/2018/ssaaty_2018_2019-06-18_tie_001_fi.html.)  avioerojen määrästä voimme päätellä, että myös ratkaisuja sen suhteen, milloin katsoo olevansa valmis uuteen suhteeseen, on vähintään kaksi kertaa tuo määrä. Mikä sitten on oikea ajoitus uudelle suhteelle? Jos lukija luulee saavansa tässä blogissani vastauksen tuohon kysymykseen, niin hän joutuu kokemaan pettymyksen. Mielivaltaisesti jaan eron jälkeisiä suhteita seuraavaksi viiteen eri kategoriaan: Laastari-, kostosuhde, pettäjän suhde, haavoitetun suhde ja vanhemman roolia kantavaan suhteeseen. Mitään teoreettista viitekehystä ei näille ole. koska esittelemäni kategoriat ovat ihan vain mutu tuntumalla jäsenneltyjä.

Laastarisuhde on hätäpäissään hyvin nopeasti vanhan suhteen jälkeen aloitettu suhde. Äkkiä vaan otetaan joku paikkaamaan surullista mieltä, joku korvike, laastari jonka toivotaan parantavan avoin särkevä sisällä vuotava haava. Tuntuu hyvältä vaan kun joku, siis periaatteessa ihan kuka vaan, pitää sylissä ja antaa läheisyyttä. Laastarisuhteen aloittaessa ihminen voi aidosti kokea olevansa rakastunut, mutta suhde ei yleensä ole kovinkaan pitkäikäinen. Laastarisuhteen ikävä puoli on se, että suhteen loppuessa käy samoin kuin silloin kun kiskoo laastaria irti vaikkapa karvaisesta säärestä. Se sattuu ja suhteen kariutuminen sattuu myös laastarina toimineeseen osapuoleen. Aikuinen kypsä ihminen välttää siis tietoisesti käyttämästä toista laastarina, mutta eron tuskassa harvoin valitettavasti toimitaan järkevästi ja kypsästi. Luulen että laastarisuhteisiin ei sotketa lapsia vielä mukaan, koska syvällä sisimmässään tietää, ettei suhde lopulta tule kestämään, mutta toisaalta taas laastarina toimija voi hyvinkin rakkauden huumassa itse esitellä hyvinkin mielellään omat lapsensa toiselle, koska hän uskoo suhteen olevan vankalla pohjalla. Hui kamalaa, miten ikävää hänelle ja hänen lapsilleen. Johtopäätöksemme siis on: Laastarisuhde ei hyvä.

Kostosuhde saa alkunsa seuraavanlaisesta ajatuksesta: ”Mä niin näytän tuolle, että kyllä mulla on vielä markkina-arvoa, minähän en täällä sun perääsi itke, jos et hyvän päälle ymmärtänyt, niin kyllä muut ymmärtää.” Ja näin taas varsin kypsällä ajatusmallilla lähdetään uuteen suhteeseen. Rimakin saattaa tässä kohtaa olla aika alhaalla ja ihan kuka vaan kelpaa rinnalle, jotta saa vaan näyttää toiselle, että ähäkutti, siitäs sait. Sotketaanko sitten kostosuhteeseen lapset mukaan? Pohtiessani tuota kysymystä, tulin siihen lopputulokseen, että kyllä heidät taidetaan sotkea mukaan. Onhan se nyt hitsin hienoa saada lasten välityksellä eksälle tieto siitä, ettei tässä kauaa sinkkuna oltu, koska ollaan niin super upeita ja hyviä. Että siitäs sait, taidat itse edelleen vaan olla sinkkuna ja tuskin sua ikänä edes kukaan huolii, kun olet niin karmea tapaus. Johtopäätöksemme tällaisesta suhteesta: Ei hyvä.

Pettäjän suhde. Tässä eron jälkeisessä suhteessa ihminen liukuu uuteen suhteeseen vielä vanhan suhteen aikana. Ehkä on jotenkin helpompi erota, kun on uusi elämä pedattu jo valmiiksi ja voi suoraan siirtyä siihen, eikä tarvitse enää salata tuota uutta ihmeellistä ja onnellista suhdetta, tai no ainakin paljon parempaa kuin sitä edellistä, missä se toinen oli ihan pissipää. Koska tässä suhteessa on jo kaikki palapelin osat paikoillaan ja uusi elämä suunniteltu valmiiksi, niin tähän suhteeseen lapset vaan pompsautetaan mukaan. Tai pompsautetaan ja pompsautetaan, nimittäin tässä kohtaa voi hyvinkin käydä niin, että lapset kääntyvät pettäjää vastaan. Hanna pohti blogissaan kauniisti sitä, miten puhua lapselle erosta mustamaalaamatta eron toista osapuolta, lasten toista vanhempaa lapselle. Voi miten mahtavaa olisi, jos kaikki hallitsisivat tuon taidon. Tässä meidän esimerkki casessa, tilanteessa missä huomaa tulleensa petetyksi, vaatii kyllä kaiken itsehillinnän, jotta käyttäytyy asiallisesti lasten kuullen ja nähden. Jos lapset sotketaan tässä vaiheessa eron likapyykkiin mukaan, niin seurauksena on vaan todella onnettomia ihmisiä joka suunnassa. Johtopäätöksestä suoraan neuvoon: Elä sotke lapsia eroon haukkumalla heille tai heidän kuulleen ex-puolisoasi.

Haavoitetun suhde eron jälkeen. Pohdin pitkään, kirjoitanko tuon noin. Siis kirjoitanko haavoitetun suhde eron jälkeen vai miten tuon muotoilisin? Haavoitettu voi myös haavoittua erossa niin pahoin, ettei hänellä ole enää rohkeutta, uskallusta ja luottamusta aloittaa uutta suhdetta kariutuneen ja häntä pahasti satuttaneen suhteen jälkeen. On helpompaa ja ennen kaikkea turvallisempaa elää yksin tai yksin lasten kanssa. Lapsiin voi upottaa rakkauttaan ja heiltä saa vastarakkautta. Tämä voi hyvinkin riittää. Tämä suhdemuoto on itselleni niin outo, koska en tunnista tätä muotoa lähipiirissäni. Voi hyvinkin olla, että moni sinkkuna viihtyvä ystäväni elää tietoisesti juuri tästä syystä yksin ja miksipä ei eläisi, jos se tuntuu itsestä hyvältä. Mutta jos on sinkkuna on vain siksi, että pelkää tulevansa uudestaan satutetuksi uudessa suhteessaan, niin silloin tämä valinta on omasta mielestäni surullinen. Vaan entäpä, jos lasta / lapsia käytetään suojamuurina? Siitä päästäänkin vanhemman roolia kantavan suhteeseen.

Vanhemman roolia kantavan suhde. Tämä suhde on ei-suhde, jossa vanhempi perustelee itselleen ja läheisilleen sitä, ettei tahdo elää ihmissuhteessa juuri nyt sillä, että suojelee näin lastaan. Hän ei tahdo, että hän omalla rakkauselämällään satuttaa jo kerran eron kokenutta lastaan. Tämä näkökanta on varsin ymmärrettävä. Kiihkeästi suhteesta suhteeseen etenevä vanhempi tuottaa varmasti omalla käyttäytymismallillaan tuhoa, jos hän esittelee lapsille joka toinen viikko uuden puolisoehdokkaansa tulevana isä- tai äitipuolena. Aina uudestaan ja uudestaan lapset luottavaisina uskovat, että tästä uudesta ihmisestä tulee nyt sitten oikeasti se uusi isä- / äitipuoli, koska oma vanhempi näin kertoo, ja pettymys seuraa toistaan, kun niin ei sitten tapahdukaan. Muistan lukeneeni joskus monia vuosi sitten muistaakseni Talentia-lehdestä kirjoituksen, joka meni osapuoleen näin hyvin paljon lyhennettynä: Kaksi pientä lasta seisoo päiväkodin pihalla. Päiväkodin portin avaa mies ja astelee pihalle. Toinen lapsista sanoo toiselle. Toi on Make, se on mun uusi isäpuoli. Se on tosi kiva. Tähän toinen lapsista vastaa, joo mä tiedän, viime viikolla se oli mun isäpuoli. Tuon tarinan lukemisesta on tosi kauan aikaa, mutta edelleen muistan, miten sen lukeminen sai minut tuolloin surulliseksi. Mutta taas en voi olla miettimättä suojeleeko tällaisessa ei-suhteessa elävä ihminen lopulta kuitenkin itseään? Onko lapsi vaan turvallinen tekosyy olla hyppäämättä uuteen suhteeseen, jossa asettaa taas itsensä haavoittuvaan asemaan, sillä rakkaus satuttaa, jos se ei kestäkään.

Nyt olen käsitellyt erilaisia suhteita eron jälkeen, mutta mitkä mahdollisuudet yksinhuoltajalla on aidosti alkaa uudestaan luomaan uutta ihmissuhdetta? 8 h töissä, siihen työmatka päälle, lapset tarhasta, heille ruokaa, lasten iltatoimet, nukkamaan saattaminen ja krooh ja pyyh itselle unta kaaliin, jotta on edes jotenkin tolkuissaan, kun aamulla herätyskello soi taas kello viiden aikaan. No tietenkin, onhan yksinhuoltajallakin ns. omaa aikuisaikaa yleensä joka toinen viikonloppu ainakin. Mutta miten rakennat uutta suhdetta kuin sille ei ole spontaanisti aikaa vaan aika yhteiselle olemiselle täytyy järjestää kellon mukaan aina joka toiselle viikonlopulle, koska lapsia ei haluta aluksi sekoittaa uuteen kuvioon mukaan. Tavallisesti tahdotaan kuitenkin ensiksi itse olla varmoja suhteen kestävyydestä. Ja heti perään jatkokysymys. Milloin on oikea aika esitellä uusi puoliso lapselle? Voi ihmiset, kun osaisinkin antaa vastauksia noihin kysymyksiin.

Jos voisin heilauttaa taikasauvaa, niin me kaikki eläisimme aina onnellisessa rakkaussuhteessa sen ensimmäisen ison rakkautemme kanssa, elämämme loppuun asti kuten saduissa on tapana. Ja voi miten olen onnellinen heidän puolestaan, jotka näin saavat elää. Aina ei kuitenkaan niin käy. Valitettavasti minulla ei kuitenkaan tuollaista taikasauvaa ole. Niinpä voin vain toivoa meille kaikille rohkeutta rakastaa ja olla rakastettuna. Rohkeutta aloittaa uusi ihmissuhde kariutunee suhteen jälkeen, rohkeutta uskaltaa toivoa ja uskoa uuteen rakkauteen. Ennen kaikkea toivon meille kaikille taitoa olla kypsiä aikuisia eron keskellä ja sen jälkeen. Ero ei ole epäonnistuminen, se on vain yksi vaihe elämässä ja siitä pääsee ajan kanssa yli, vaikka juuri nyt ei siltä tuntuisikaan. Tähän loppuun jaan luettavaksenne teille vielä lempirunoni. Sen on kirjoittanut Tommy Tabermann ja sen nimi on Pieni laulu ihmisestä. Sen myötä tahdon toivottaa teille kaikille rakkauden täytteistä syksyä.


Pieni laulu ihmisestä

Ihminen tarvitsee ihmistä
ollakseen ihminen ihmiselle,
ollakseen itse ihminen.
Lämpimin peitto on toisen iho,
toisen ilo on parasta ruokaa.
Emme ole tähtiä, taivaan lintuja,
olemme ihmisiä, osa pitkää haavaa.

Ihminen tarvitsee ihmistä.
Ihminen ilman ihmistä
on vähemmän ihminen ihmisille,
vähemmän kuin ihminen voi olla.
Ihminen tarvitsee ihmistä.


Mira Eriksson-Erkkilä on 50-vuotias porvoolainen sosiaalialan ammattilainen ja uusperheellisyyden kokemusasiantuntija. Perheeseen kuuluvat aviomies, kaksi kissaa, saksanpaimenkoira ja yksi rescuekoira. Lapset asuvat jo omillaan. Harrastuksena pappamopoilu, moottoripyöräily ja saksanpaimenkoiran kanssa lenkkeily.

Jaa: