Äitiyden aarrearkku – ja ajatuksiani äitiydestä

Jos voisin, tallettaisin kirjavaan aarrearkkuun kaiken sen rakkauden, jota lasten myötä elämässäni on. Sen kehoa hellivän oksitosiinin, onnenkyyneleet ja rintakehässä läikähtävän lämpimän tunteen. Ne tärisevät kädet ja näytölle piirtyvät kaksi viivaa. Sen vastasyntyneen tuoksun. Ensimmäisen yhteisen hymyn. Viisivuotiaan uteliaan katseen ensikohtaamisella ja ekaluokkalaisen luottavaisen kädenpuristuksen ensimmäisenä koulupäivänä. Lapsen vilpittömän äänen, joka korvaan kuiskaa ”sinua rakastan.”

Ja tuohon aarrearkkuun minä rakentaisin lisälokeron. Lokeron, jossa tilaa olisi kaikille niille hetkille kun tekee kipeää. Sinne piilottaisin jokaisen surun kyyneleen. Tyhjän sylin tuskan. Vartaloa ravistelevan kiukun väristyksen. Syntymän hetkellä koetun kivun. Väsymyksen kosketuksen ja huolen sipaisun. Erossa olon ikävän. Kaikki ne kysymykset, miksi juuri me? Sen turhautumisen ja epätoivon siitä, ettei elämää voi hallita. Kaikki ne arvet ja unohdetuksi tulemisen tunteet. Mielen peikkojen ja ulkopuolisten satuttavien sanojen luomat epäilykset siitä, mikä minun paikkani tässä yhteiskunnassa on. Ja lisälokeron luokse minä hiippailisin epäillessäni voimiani. Tarkastelisi tarkkaan kulkemaani matkaa ja hiljaa itselleni kuiskaisin, minä riitän. Rohkeasti ja ylpeänä laskisin superihmisen viittaa ja pyytäisin apua kun sitä tarvitsisin.

Minulla ei kuitenkaan ole aarrearkkua.

Mutta minulla on kaiken tuon pohjalta rakentunut äitiyteni. Kaikki ne suuret tunteet ja kokemukset ovat kiteytyneet siihen loputtomaan haluun suojella ja rakastaa sekä toisaalta ymmärrykseen siitä, että lapsemme ovat meillä vain lainassa. Meistä kukaan ei tiedä miten pitkään heitä sylissämme saamme pitää tai minkälainen yhteinen matka edessä on. Mutta kukaan tai mikään ei heitä voi sydämistämme poistaa. Sillä siellä jokaisella lapsella, myös heillä joita emme koskaan syliimme saaneet, on oma ainutlaatuinen ja ikuinen paikkansa. Eikä minulle ole puolikkaita lapsia. On vain lapsia, jotka kasvavat rakkaudesta ja joiden lapsuuden turvaaminen on meidän aikuisten tärkein tehtävä. Ja sitä tehtävää pyrin toteuttamaan jokaisessa roolissani parhaani mukaan riippumatta siitä, minkä liitteen yhteiskuntamme tälle tehtävälle pyrkii asettamaan.

Eikä minulla ole lisälokeroa, jonne kurkistaa kun huoli iskee. Sen sijaan minulla on tietoa siitä, että tukea on saatavilla eikä ajatusten kanssa tarvitse jäädä yksin. Vertaistuessa on voimaa ja ajattelen, että jokainen, joka äidiksi itsensä kokee, on oikea äiti. Ja että äitiyttä on juuri niin monenlaista kun on äitejäkin. Äitiys on paljon muutakin kuin biologiaa. Äitiys on pyyteetöntä, mittaamatonta rakkautta. Halua suojella ja pitää huolta. Ja tätä äitiyttä meidän yhdessä tulee tukea ja vahvistaa – kategorisoinnin ja arvostelun sekä keskinäisen äitikateuden sijaan.

Tänään haluan toivottaa lempeää ja arvostaa äitienpäivää jokaiselle tätä tärkeää tehtävää toteuttavalle ja muistuttaa, että sinä riität – juuri tuollaisena.”

Sofia Virta, Tuore kansanedustaja, kaarinalainen kaupunginvaltuutettu, yrittäjä, Suplin kouluttama uusperheneuvoja, pienen tyttövauvan äiti ja alakoululaisen bonusäiti

Scroll to top