Toiminnajohtaja ja sata kakaraa #SupliBloggaa

Tiedättekö niitä hetkiä, kun tuntuu että kaikki saakelin sata kakaraa ja se mieskin siihen päälle haluaa sulta jotakin?

Ja jossei ne sata kakaraa halua sulta jotain, niin aina niistä joku on jotain joltain muulta vailla. Milloin mikäkin on epäreilua? Saiko toi toinen nyt vähän enemmän karkkia kippoonsa kuin minä? Kelle tässä ny viimeksi on ostettu mitäkin? Ja sitten tulee se ikävä-äitiä vaihe. Se tulee useimmiten siinä kohtaa, ku sanot vähän napakammin jotain takaisin jollekin haluajalle.

Ja jossei ne sata kakaraa halua mitään, niin se mies haluaa. Ja mitä se sitten haluaa? No se haluaa omaa aikaa. Se on menossa kaverin kanssa kaljalle ja jossei se mee kaljalle, se menee lenkille. Ja jossei se halua omaa aikaa, se haluaa vaimon aikaa. Ja jossei ne sata kakaraa halua mitään, eikä se mieskään, niin sitten oot itte haluamassa jotain. Aina joku haluaa jotain, se on vakio. Ainakin meillä.

Keittiöpsykologina haen aina syitä ja merkityksiä, jopa sille kymmeniä kertoja huudetulle ”sää et oo mun äiti, sää et mua määrää”- lausahdukselle. Tästä päästään siis näiden kaikkien haluamisten taakse. 41 vuotisen urani aikana olen päässyt empiirisessä tutkimuksessani siihen lopputulokseen, että huomiota me kaikki halutaan. Me halutaan tulla kuulluksi ja nähdyksi. Että meidät hyväksytään, myös silloin kun me kovaan ääneen kiukutellaan ja halutaan vähän jotain enemmän. Kun me huomataan, että se mies menee jo toista kertaa saman viikon aikana lenkille. Ja siinä samassa me tajutaan, että se meidän omaa-aikaa-kohta on unohtunut tältä viikolta kokonaan. Ottaahan se päähän. Toki aikuisena harvoin äidyn huutamaan ja itkemään lattialle, saatikka paiskomaan huoneeni ovea. Vaikka täytyy myöntää, ettei tuo edellä kuvattukaan meillä täysin vierasta ole.  Se on sellainen ihmisten primitiivinen tapa, taistella säilyvänsä hengissä. Ja ihminen on siitä viisas, että se tietää, että hiljaa olemalla harvoin säilyy hengissä. Ei ainakaan perheessä, jossa on sata kakaraa ja jonkun niistä isä ja jonkun niistä äiti. Voiko ne sata kakaraa luottaa siihen jonkun toisen äitiin? Voiko se jonkun toisen äiti luottaa niihin sataan kakaraan? Voiko ne luottaa tulevansa kuulluksi ja nähdyksi? Voiko ne luottaa tulevansa hyväksytyksi?

Tässä sitä siis ollaan rakennettu tätä luottamusta yli kymmenen vuotta. Ollaan haluttu ja huudettu. Minä olen halunnut rakastaa, päättänyt rakastaa. Minusta tuli meidän perheen toiminnanjohtaja. On ollut hetkiä, että minä ja mieheni lapset, ollaan yhtä aikaa haluttu se sama mies ja sen miehen täydellinen huomio. On tullut loukkaantumisia ja heti perään järjetön syyllisyys. Miten minä aikuinen nainen, voin lähteä taistelemaan lasten kanssa. Lapsilla on kuitenkin isompi oikeus siihen mieheen kuin minulla, tietyllä tapaa. Ja peiliin katsoessa, on välillä tullut vastaan inho. Miten musta tällänen on tullut? Miten mä en löydä paikkaani näiden ihmisten keskellä? Miksi mun ja lahjalasten suhde on tällainen, miksen jo rakasta heitä kuin omiani? Olen niitä muijia jotka kuvittelee, että kovalla työllä saadaan aikaan nopeita ja näyttäviä tuloksia. Näissä peleissä se ei ole mennytkään niin. Näissä peleissä kovantyönmuijalla loppui voimat. Se suoritti ja suoritti, pääsemättä siihen haluamaansa tulokseen. Sitten vaan yks kaks, siltä loppu voimat. Se tunsi olonsa surkeaksi ja halusi mieheltään tukea. Se oli tän parisuhteen ja uusperheen onni, että sen haluamisen se mies kuuli. Toiminnanjohtajan voimat loppui ja oli otettava käyttöön toiset keinot. Toiminnanjohtaja tajus siellä pohjamudissa möyriessään, ettei tämä malli palvellut oikeastaan ketään eikä mitään. Se niisti nenänsä ja otti rauhallisemman tavan lähestyä niitä sataa kakaraa. Ja sitä kautta lähti syntymään luottamus ja aito molemmin puolinen välittäminen. Tässä tää muija nyt istuu ja kirjoittaa ja tajuaa rakastavansa niitä sataa kakaraa ja sitä miestä. Tajuaa tulevansa kuulluksi ja ymmärretyksi, juurikin siinä omalla paikallaan. Onnellisena.

Tamperelainen Jenni Pere pyörittää perhettä, lapsia, kotia ja perheyritystä. Samaan tapaan kuin kaikki muutkin ruuhkavuotiset. Hänellä on takanaan 11 vuotta uusperheilyä ja siihen elämään on mahtunut kaikki mitä sinne on annettu mahtua. Jennin perheeseen kuuluu aviomies ja viis su-mun-meidän lasta. Jennilä ois vähän asiaa liittyen yhteen sun toiseenkin juttuun jotka liittyvät uusperheisiin.

Scroll to top