Lapsi elää – niin ensiperheessä kuin uusperheessäkin – häntä hoitavien aikuisten hyväntahtoisuuden ja ymmärryksen varassa. Samalla lapsi on psyykkisesti sidoksissa häntä kussakin perheessä hoitavien aikuisten välisiin suhteisiin sekä aikuisten mielen tunnemyrskyihin ja kykyyn selvitä elämänkaaren kriiseissä.
Ensiperheen kuten myös uusperheen erossa, perheessä elävien lapsien psyykkinen kuormitus kasvaa. Vanhempien tulisi olla lasten apuna perhemuutostilanteessa, mutta voimat ja huomion saattaakin viedä keskinäinen riitely.
Eron myötä vanhat turvarakenteet saattavat murtua tai vähintäänkin muuttua. Jotkut lapset reagoivat selkeästi ja avoimesti kysellen, protestoiden, itkien tai muuten mielipahansa ilmaisten. Toiset lapset taas kieltäytyvät puhumasta, vetäytyvät omiin oloihinsa tai voivat jopa näyttää siltä, ettei ero vaikuta heihin ollenkaan. Reaktiot vaihtelevat lapsen temperamentin, tunnetaitojen, perheen tunnekulttuurin ja ympäristön rajoissa. Vanhempien ero on kuitenkin useimmiten lapsen elämän suuri kriisi. Ero hajottaa sen mihin lapsi on kasvanut ja tottunut, työntäen lapsen vanhempiensa valintojen seurauksena, aivan uuteen ja outoon tilanteeseen.
Yli 70% lapsista löytää oman paikkansa muutaman vuoden sisällä vanhempiensa erosta ja elämä tavallaan ”tasaantuu”. Lapsi sopeutuu ja löytää oman paikkansa sitä helpommin, mitä selkeämmin vanhemmat löytävät omat uudet rakenteensa sekä yhteisen uudenlaisen vanhemmuuden. Sama koskee uusperheen erossa lapsen kiintymyssuhteiden ja tapaamisten mahdollistamista. Ikävä kyllä näin ei aina käy. Tällöin on huomattava, ettei ero itsessään ole suurin kuormitus, vaan vanhempien välinen riitely ja merkityksellisten suhteiden katkeaminen. Erityisesti sellainen riitely, jossa lapset ovat paikalla tai kuulevat jatkuvasti toisen puhuvan pahaa itselle merkityksellisestä ihmisestä. Pitkittyneestä ristiriitaisen tunteen kannattelusta oleva psyykkinen kuormitus näyttäytyy usein:
- sisäisenä, usein epämääräisenä ahdistuksena ja tunne-elämän muutoksina (oma tunne-elämän säätelykyky heikkenee ja impulssireaktiot voimistuvat)
- emotionaalisen turvallisuudentunteen vähenemisenä ja itsen varassa olevan turvallisuusrakenteen vahvistumisena (elämässä on selvittävä yksin, apua ei koeta olevan tarjolla)
- ulkoisina käyttäytymisongelmina, epäsosiaalisena käyttäytymisenä (myös vahva vetäytyminen omaan maailmaan)
- mallin ottamisena vanhempien ongelmakäyttäytymisestä ja ongelmien ratkaisutavoista
- kuormituksesta johtuvana kognitiivisen suoritustason laskuna (koulussa tai harrastuksissa)
- fysiologisina reaktioina (mm. vatsakivut tai pääsärky)
- ongelmallisina kaverisuhteina
On hyvä muistaa, että ero on aikuisten valinta ja se harvoin tehdään pikaistuksissa. Vanhempien ja muiden läheisten on tärkeä huolehtia omasta jaksamisestaan ja tunnekuormituksensa purkamisesta kyetäkseen olemaan perheen lasten tukena. Pysähtyminen lapsen äärelle, kuuntelu, puhuminen, yhdessä tekeminen ja läsnä oleva kohtaaminen ovat niitä pieniä arkisia tekoja, joilla jokainen aikuinen voi vähentää lapsen kuormitusta ja olla rakentamassa lapsen parempaa huomista. Elämää on eron jälkeenkin. Eroa voi ajatella autiomaa -vaelluksena, johon kannattaa ottaa kaikille hyvät eväät mukaan. Apua on saatavissa ja sitä kannattaa hakea ajoissa.
Uusperhe syntyy aina aikuisten valinnan pohjalta. Valintaa eivät tee toisen tai molempien vanhempien mukana tulevat lapset.
Lasten kohdalla ikä on merkityksellinen uusperheeseen sopeutumiseen vaikuttava tekijä. Pienet lapset hyväksyvät vanhempiensa uuden liiton paremmin. Murrosikäisten on puolestaan todettu olevan hankalaa sopeutua uusperheeseen oman, perheestä ulos suuntautuvan, kehitystehtävänsä takia. Muualla asuvan vanhemman hyväksyntä ja positiivinen tuki helpottavat pääsääntöisesti lapsen sopeutumista uuteen perhetilanteeseen.
Perhemallien arkipäiväistymisen myötä myös yhteiskuntamme ”normaalius” on muuttunut. Yhteishuoltajuuden sekä vuoroviikkoasumisjärjestelyiden yleistyttyä, uusperheiden rakenne ei enää ole perustaltaan sama kuin vuosikymmen sitten. Aikaisemmin bonuslapset siirtyivät uusperheisiin käytännössä äidin mukana, perheen isän lasten lähinnä vieraillessa uusperheessä. Nyt mukaan uusperheeseen saattaakin muuttaa vain perheen isän lapset, äidin ollessa lapseton. Toisaalta uusperhe voi muotoutua myös sateenkaariperheeksi tai monikulttuuriseksi perheeksi. Uusparisuhteen ja -perheen haasteina onkin perheen kasvuhistorian eriaikaisuus vanhempina sekä lapsina, mutta myös kasvukulttuurien yhteen sopeutuminen. Helposti unohdetaan, että myös lapsi on kasvanut olemaan lapsi tietynlaisen vanhemmuuden ja kotikulttuurin varassa. Erityisesti perheen sisäiset bonussuhteet tarvitsevat aikaa ja kaikki perheenjäsenet tilaa oppiakseen tuntemaan toisensa.
Mitä lapsen elämään tuleva uusi aikuinen oikein tuokaan tullessaan, hyvää vai pahaa? Tavallista on lapsen toive vanhempiensa palaamisesta yhteen, jatkamaan alkuperäistä käsikirjoitusta, jolloin uusparin ja valmiina olevien lasten välille muodostuu sisäänrakennettu ristiriita. Seurusteleva pari kaipaa yksityisyyttä läheisyyteen ja toisiinsa tutustumiseen, jota bonuslasten vanhemmuus ei lähtökohtaisesti heille tarjoa. Uudelle vanhemmalle mahdollisesti tarjoutuva kurinpalauttajan rooli kasvatustilanteissa on oikeastaan katala ansa, joka herättää lapsen ymmärrettävän katkeruuden: ensin uusi aikuinen vie vanhempani ja perään työntää minut pois. Lapsen suru voi näyttäytyä tällöin uhmakkuutena tai ärtyisyytenä.
Lasten sopeutumisongelmien rinnalle on tärkeää nostaa esille myös uusperheen edut lapsen kannalta. Keskeisin etu lapsen näkökulmasta on ollut pääsääntöisesti moninaisten ihmissuhteiden rikastuttava vaikutus. Uusperheen ilmapiiri saattaa parhaimmillaan myös rauhoittaa ja normalisoida lapsen perhetilannetta eroon liittyvien ongelmien jälkeen. Jos lapsi on ollut jommankumman vanhempansa tukija, uusperheen uuden aikuisen tulon myötä hän mahdollisesti vapautuu elämään omaa elämäänsä.
Ehdottomasti merkittävin lapsen erosta selviämistä sekä perheytymistä auttavaksi koettu tekijä on hyvät ja turvalliset välit oman vanhemman kanssa. Turvallisien välien koetaan helpottavan myös uusperheessä syntyvissä ristiriitatilanteissa rauhoittumista sekä luottamusta siihen, että ei jää yksin. Kokemus siitä, että oma aikuinen näkee ja huomaa lapsen, on tärkeä. Vanhempi on ikään kuin tarvittaessa käytössä.
Uusperheessä bonuslapsen lupa olla kiintynyt omiin tai sosiaalisiin vanhempiin ei ole aina itsestään selvää. Vahvistamalla lapsen ja hänen vanhempansa sekä lapsen ja sosiaalisen vanhempansa välistä kiintymyssuhdetta, pyritään suojelemaan lasta laiminlyönneiltä ja kaltoinkohtelulta. Samalla vahvistetaan lapsen itsensä resilienssiä, kestävyyttä ja sinnikkyyttä sosiaalisesti stressaavissa tilanteissa.
Tunteiden ”keskus” on aivoissa. Se mahdollistaa kyvyn harkita, suunnitella ja kerätä aistimuksia. Hienovarainen tunne-elämän rakentuminen mahdollistaa mm. kiintymyssuhteen luomisen ja kyvyn vastata toisen tunteisiin. Lapsuuden tunnekokemukset vaikuttavat tunneratojen muotoutumiseen ja syntyviin toimintamalleihin joko mahdollistaen tai poissulkien. Läheisyyden ja hellyyden tarve ei häviä ikävuosien myötä, vaikka muuttaakin muotoaan.
Uusperhettä voi kuvata uudeksi mahdollisuudeksi onneen. Lapsen selviytyminen erosta ja sopeutuminen uusperheeseen, on yhteydessä aikuisten toimintakykyyn. Perherakenne, perheen sosioekonominen status sekä laajemmin perheen voimavarat, vanhempien välinen yhteistyö, sosiaalinen tuki, uusperheen suhteiden laatu ja toimivuus sekä vanhempien stressi ja ahdistus vaikuttavat merkittävästi lasten kasvuympäristöön. Arjessa tukena ovat myös vanhempien tunne- ja toiminnansäätelykeinot.
Terveen psyykkisen kestävyyden, sitkeyden, kehittyminen ei synny pumpulissa kasvaen. Elämässä pitää kohdata sopivassa määrin haasteita. Vaikeuden tunteiden kohdatessa tulee kuitenkin saada riittävästi ikätasoista kannattelua, tukea ja opastusta. Oppiakseen tulee saada niin psyykkinen kuin kehollinen tunnekokemus siitä, että vaikeudesta voi selvitä.
Perheiden säännöt ja perhepalaverit ovat monessa uusperheissä tuttuja. Se, mihin ensiperheissä kasvetaan hitaasti asia kerrallaan yhdessä opettelemalla, tapahtuu uusperheessä nopeutettua tahtia, limittäin ja päällekkäin, monta asiaa samanaikaisesti. Erilaiset ajatusten ja tunteiden ilmaisujen tavat sekä oletukset ja uskomukset saattavat hämmentää ja luoda mystisen väärinymmärrysten vyyhdin, jossa kukaan ei enää tiedä mistä mikin alkoi. Toistemme tunteminen on yhteisen ymmärryksen mahdollistaja. Olen joidenkin asiakasperheideni kanssa pilke silmäkulmassa toteuttanut jääkaapin oveen tai omien huoneiden oviin yhdessä kootut manuaalit: ”Ohjekirja Minusta – jotta ymmärtäisit ja tulisit kanssani paremmin toimeen”.
Käytännön asiat saattavat tuntua aikuisista merkityksettömiltä, mutta ovat lapsille merkityksellisiä arjessa toistuessaan. Hyviä teemoja yhteisen tutustumisen hetkissä voivat olla esimerkiksi:
- Mitkä asiat tuottavat minulle iloa
- Minkälaiset tilanteet ovat minulle helppoja
- Mitkä asiat ovat minulle vaikeita
- Mikä helpottaa oloani, jos ahdistaa tai olen ärtynyt
- Minkälaisia onnistumisen hetkiä on tavallisissa päivissäni
- Miten toivon, että minua lohdutetaan, kun olen surullinen
Elämä on rouheaa, välittäminen ja rakkaus liimaa, joka pitää sen koossa.
Kirsi Heikinheimo
Suomen uusperheiden liiton toiminnanjohtaja, psykoterapeutti sekä pari- ja perheterapeutti
(Osa tekstistä on julkaistu Supliikki 1/2018 -lehdessä.)
